Koulussa yksi lempiaineistani oli historia. Tarinat eri ajoista ja eri puolilta maailmaa kiinnostivat minua, ja erityisesti lukiossa kävin kaikki mahdolliset historiankurssit. Jostain syystä muut reaaliaineet eivät koskaan innostaneet samalla tavalla. Ei edes maantieto, jossa maiden ja kulttuurien sijaan päntättiin lähinnä kivilajeja ja maanmuodostumia.
Historian ystävälle yksi parhaista matkakohteista koko maailmassa on Lontoon British Museum – valtava museo, josta löytyy niin muumioita kuin Rosettan kivikin. Minä kävin siellä 2000-luvun alussa, ja se olikin parin päivän pikavisiitillämme oikeastaan ainoa selkeä kohde.
Museoon astuessani mielessä pyöri kaksi asiaa: ensinnäkin silloin hieman ajankohtaisemman Jerry McGuire -elokuvan repliikkiä mukaileva ”Show me the mummy”, koska tavoitteena oli nähdä ensimmäistä kertaa elämässä muumio; sekä Elginin marmorit. Muumiot oli helppo löytää, ja hohto kuivuneiden ihmisruumiiden ympäriltä ehti haihtua nopeasti, kun taas Elginin marmoreita etsimme pidempään. Olimme koko ajan vakuuttuneita siitä, että ne ovat jotkut pienet kivenpalat jossain nurkassa muiden kivenpalojen joukossa, ja niiden ohi voisi kävellä hetkenä minä hyvänsä. Tiirailimmekin maanisesti kaikki nimikyltit, ettemme vain menisi noiden Parthenonin osien ohi.
Huolemme oli kuitenkin turha: kun näimme Elginin marmorit, tiesimme heti saapuneemme niiden luo. Ne eivät olleet mitään pieniä kiviä jossain nurkassa, vaan ne olivat valtavia kivipaaseja, jotka täyttivät yhden huoneen. Ne oli myös valaistu niin, ettei kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi, että nyt ollaan tärkeiden esineiden äärellä.
Elginin marmorit ovat paitsi yksi British Museumin kuuluisimmista esineistä, ne myös edustavat museon toimintaan liittyvää ristiriitaa: marmorit ovat osa Ateenan Parthenon-temppelin päätyfriisiä, ja ne kuljetettiin aikoinaan Lontooseen suojaan. Kreikka on toistuvasti vaatinut marmorien palauttamista kotimaahansa, mitä British Museum on kuitenkin kieltäytynyt tekemästä. Marmorien kohdalla onkin aiheellista kysyä, kuka ne oikein omistaa ja missä niiden pitäisi olla näytillä.
Marmorien ympärillä käytävä keskustelu liittyy museon esineisiin laajemminkin, sillä suurin osa museon vetonauloista on muualta maailmasta sinne haalittuja esineitä – niin muumiot kuin Rosettan kivikin. Onko museolla oikeutta pitää hallussaan kolonialismin perintönä sille ajautuneita esineitä vai pitäisikö esineet palauttaa niiden alkuperäisille sijoille?
Totuus kuitenkin on, että ilman muualta siirrettyjä esineitä koko British Museumia tuskin olisi olemassa. Ei voi pitää täysin vääränä sitäkään, että yksi taho on kerännyt historiallisia aarteita, pitänyt niistä hyvää huolta ja asettanut ne kaikkien ihmisten näkyville. British Museumiin kun ei peritä pääsymaksuakaan. Mitä olisi tapahtunut esimerkiksi Rosettan kivelle Egyptissä? Olisiko se pysynyt suojassa? Ei tarvitse kuin miettiä, mitä Palmyran kaupungille tapahtui viime syksynä, kun alkaa ymmärtää, etteivät kaikki arvosta historiaa samalla tavoin kuin me. Tosin historiassa on se hankaluus, että sekin näyttäytyy hieman erilaisena eri ihmisille. Yksi syy Palmyran temppeleiden tuhoamiseen oli se, etteivät muslimit pidä jumalille tehtyjä rakennelmia tavallisia taloja merkittävämpinä.
Minun on mahdotonta sanoa, kenen pitäisi saada omistaa Elginin marmorit. Pitäisikö ne siirtää takaisin kotisijoilleen Ateenaan vai pitäisikö niiden antaa olla British Museumissa, johon on niitä varten rakennettu oma galleria. Minä tiedän vain yhden ihmisen näkökulmana sen, että astumalla British Museumiin on mahdollista nähdä iso kappale maailmaa sen useissa vaiheissa yhdellä kertaa. Ei tarvitse matkustaa – niin ihanaa kuin se olisikin – ensin Ateenaan ja sieltä Egyptiin ja sieltä ehkä henkensä kaupalla johonkin muualle, vaan vaeltamalla päivän tai kaksi British Museumissa voi saada käsityksen ihmiskunnan historiasta ja maailman eri kolkista. Museo myös varmasti pitää esineistä hyvää huolta ja mikä tärkeintä: asettaa ne esille kaikkien meidän katseltavaksi ja tutustuttavaksi. Siinä ehkä on se suurin arvo.
No Comments