Suomessa on vaikea harjoitella suurkaupunkikulkijaksi. Helsingissä nyt vielä voikin eksyä, mutta suurin osa kaupungeista on kaavaltaan niin yksinkertaisia, ettei niissä paljon karttaa tarvitse lukea. Jopa Kouvolan ja Kotkan kokoisten kaupunkien keskustat muodostuvat kahden samansuuntaisen pääkadun ympärille.
Kun sitten lähtee Suomen rajojen ulkopuolelle, innokas matkaaja törmää miljoonakaupunkeihin, joissa suunnistaminen on aivan oma taiteenlajinsa. Niissä törmää aina monenlaisiin yllätyksiin: kadut eivät ole suoria, jolloin ilmansuunnatkaan eivät pysy paikallaan; kadut saattavat jatkua suuren tien toisella puolella tai siirtyä johonkin paljon kauemmaskin; joskus samannimisiä katuja on useampikin. Tärkeää onkin oppia suunnistamaan aina siinä kaupungissa, jossa sillä hetkellä on. Toki aiemmasta kokemuksesta ja yleisestä kartanlukutaidosta on hyötyä, mutta suurissa kaupungeissa ei voi suunnistaa vain sen perusteella, miten on suunnistanut jossain muualla. Jokainen kaupunki on oma yksilönsä.
Minä koin oman oivallukseni kaupungin haltuun ottamisesta Lontoossa 2000-luvun alkupuolella. Olin kaupungissa pikavisiitillä ja matkanjohtajana toimi kaupungissa asuva perheenjäsen. Oli tietenkin kiva saada käteen metrolippu ilman, että jumittaa koko jonon ihmetellessään vaihtoehtoja, ja kävellä Thamesin rantaa iltahämärässä ilman vaaraa eksymisestä. Vietimme jopa iltaa yökerhossa, josta poistuessa oli pakko ottaa äkkiä taksi, koska emme tienneet oikeaa suuntaa edes heti ulko-ovella.
Kaksi päivää meitä ohjattiin tilanteesta ja nähtävyydestä toiseen. Kolmantena, ja viimeisenä kokonaisena, matkapäivänä tajusin sen: en edelleenkään osaisi hotellin ovelta lähintä asemaa eli Victoria Stationia pidemmälle. Minulla ei ollut mitään hajuakaan siitä, missä ilmansuunnassa mikäkin Lontoon merkittävä rakennus sijaitsi. En ollut liikkunut siellä omin keinoin mihinkään. Minulta puuttui se tunne, joka yleensä lyhyenkin matkan aikana hiipii sisuksiin: kadunkulmat ja tienpätkät tallentuvat muistiin niin, että niistä osaa kääntyä katsomatta kylttejä; kauppojen ikkunat ja ravintoloiden nimikyltit ohjaavat kulkua ja joku tietty maamerkki näkyy aina tietyssä kulmassa, kun on menossa oikeaan suuntaan.
Nyt oli tehtävä jotain. Vaikka olimme alun perin sopineet, että lähdemme tällä kertaa bussilla British Museumiin, minä päätin kävellä sinne. Minun oli pakko kävellä, koska muuten olisin lähtenyt pois Lontoosta ymmärtämättä sen kaavasta yhtään mitään. Olisin nähnyt vain pienen pätkän katua matkalla Victorian asemalle ja sen jälkeen erinäisiä talojen julkisivuja. Paikallisoppaasta huolimatta minun oli annettava Lontoolle sen ansaitsema aika ja yritys. Minun piti saada jonkinlainen – edes heikkokin – käsitys siitä, millaista siellä on kävellä. Ja onneksi kävelin: näin kaupungin ihan uudesta näkökulmasta ja päädyin jopa elokuvan kuvauksiin. Elokuva sijoittui johonkin 1900-luvun alkupuolelle ja oli hauska nähdä, kuinka pieni kadunpätkä todella oli suoraan tuolta aikakaudelta, vaikka nyt elettiinkin täysin toista aikaa. Tuollaiselta Lontoossa siis näytti sata vuotta aiemmin.
Myöhemmin olen joutunut toteamaan, että on myös kaupunkeja, joita ei voi ottaa haltuun vain kävelemällä. Esimerkiksi New York on ihana kaupunki, mutta pelkästään Manhattanilla kävelyyn saa kulumaan niin paljon aikaa, ettei päivässä muuta ehdi tekemäänkään. Se on otettava haltuun kävelemisen lisäksi myös erilaisten kulkuvälineiden avulla.
Lontoo kuitenkin näytti kotoisat kasvonsa juuri kävelyretken aikana. En tietenkään nähnyt tuon vaelluksen aikana kuin murto-osan kaupungin keskustasta, mutta tärkeintä oli, että sen jälkeen minä tiesin, mihin suuntaan hotellin ulko-ovelta kannatti lähteä. Sen verran täytyy jokaisen matkaajan oppia.
No Comments