Berliini-raportti 2018

Mutta paluu kaupunkiin, joka on hyvin tuttu, on aina kuin näkisi kasvot, joista piirteiden terävyys on kadonnut. On ilo, että näkee nämä kasvot jälleen, tuntee tämän ystävyyden, että tunkeutuu anonyymiin Berliiniin ja sanoo, täällä olen kotonani.

Jörn Donner vietti nuorena miehenä pitkiä aikoja Berliinissä. Kirjassaan Berliini-raportti 1958-2008 hän kirjoittaa kaupungista, joka on jo jaettu kahtia, mutta liikkuminen kaupungin eri osien välillä on vielä vaivatonta. Vuonna 1958 rajan yli voi vain kävellä, ja kahdesta eri valuutasta huolimatta samat rahat käyvät molemmilla puolilla.

Donner on myöhemmin lisännyt teokseen kolme uutta lukua: niistä ensimmäinen on kirjoitettu vuonna 1966, ja se kertoo Berliinistä muurin varjossa, ja siitä, mitä se kaupungille tarkoitti. Yhtäkkiä ystävät ja sukulaiset eivät enää voineetkaan pistäytyä illallisella toisensa luona, vaan rajaa valvottiin tarkasti. ”Se elämänmuoto, jota olen koettanut kuvata kirjassa, tuhoutui yhdessä yössä.”

Seuraava luku on kirjoitettu vuonna 1976, jolloin ihmiset olivat jo tottuneet rajatarkastuksiin ja valuuttarajoituksiin, eivätkä enää haaveilleet yhdistymisestä: ”On ehkä paras jättää lopullisesti unelmat yhdistyneestä Saksasta, monien helpotukseksi.” Kirjan viimeinen luku on kirjoitettu 20.11.1989 – vain muutama päivä muurin kaatumisen jälkeen. Vielä tuolloin oli vaikeaa nähdä kaikkea, mihin se johtaa, mutta tänä päivänä kylmä sota ja kahtia jaettu Berliini tuntuvat jo muinaiselta historialta.

Minä olen syntynyt aikaan, jolloin kaksi Saksaa olivat luonnollinen asia. Itä-Saksa ja Länsi-Saksa olivat kaksi eri maata, ja Berliini oli jaettu kahteen osaan muurilla. Kun muuri sitten vuonna 1989 revittiin alas, minä katsoin ihmetyksellä uutisia. Miksi piti nähdä niin paljon vaivaa yhden seinän kaatumiseksi? Minun lapselliseen maailmankuvaani ei vielä mahtunut käsitystä siitä, mitä muuri oikeasti tarkoitti ja symboloi. Ja millaisen vapauden sen murtuminen toi Berliinin ihmisille.

Minä olen vieraillut Berliinissä viisi kertaa, ja kuten Jörn Donnerille, myös minulle jokainen vierailu on kuin palaisin kotiin. Kun katson lentokenttäbussin ikkunasta ohi kiitäviä puistikkoja, ja kaupungin korkeat talot alkavat ensimmäistä kertaa näkyä kauempana, tiedän lähestyväni Jungfernheiden juna-asemaa. Sillä asemalla minun kannattaa hypätä pois bussista, koska idemmässä sijaitsevat majoituksemme ovat aina kätevämmin junaradan kuin bussireitin varrella.

Enää junassa ei tarvitse huolehtia siitä, onko menossa rajan yli. Jörn Donner kirjoittaa siitä, kuinka Friedrichstrassella kovaääniset tiedottivat kyseessä olevan viimeinen asema demokraattisella sektorilla. Sen jälkeen valtio vaihtui, eikä junasta päässyt niin vain pois. ”Vasta nyt tiedän todella olevani Berliinissä enkä missä tahansa muussa suurkaupungissa, jossakin muussa paikallisjunassa.”

Ensimmäinen vierailuni Berliiniin tein syksyllä 2008, kun esikoinen oli vajaan vuoden ikäinen. Olimme varanneet pitkän viikonlopun ajaksi hotellin lännestä Kurfürstendammin länsipäästä. Jokaisen päivän aloitimme kävelemällä Ku’dammin lännestä itään päästäksemme muualle kaupungissa. Kolmen päivän jälkeen mietin Berliiniä ja minulle markkinoitua vetovoimaa, jota en Ku’dammilta löytänyt. Jörn Donner kirjoittaakin:”On berliiniläisiä, jotka eivät milloinkaan ole käyneet Kurfürstendammilla. On ulkomaalaisia, jotka eivät koskaan ole käyneet muualla Berliinissä kuin Kurfürstendammilla.” Minä totesin jo ensimmäisen vierailun jälkeen, että Ku’damm ei ole minun Berliiniäni.

Seuraavat neljä kertaa olen asunut entisen Itä-Berliinin puolella Mittessä, Friedrichshainissa ja Prenzlauer Bergissä. Idästä olen löytänyt sen Berliinin, josta minulle on silmät loistaen kerrottu, ja johon Jörn Donnerin tavoin palaan kuin kotiin. Idästä löytyvät hieman ränsistyneet talot, graffitit ja elämä, joka ei tunnu laantuvan keskellä yötäkään. Samalla sieltä löytyvät pienet korttelikapakat, joissa kulmakunnan väki kokoontuu juomaan olutta ja pelaamaan korttia. Siellä punkkarit päivystävät leikkipuiston vieressä, ja ohi pyöräilevä hahmo tarjoaa jotain poltettavaa. Mutta siellä voin myös istua pizzalaatikon ja olutpullon kanssa leikkipuistossa pitkälle iltaan, ja kantaa grillin puistoon kymmenien muiden seurueiden väliin.

Raja itäisen ja läntisen Berliinin välillä madaltuu kuitenkin koko ajan. Myös itäiset kaupunginosat alkavat olla keskiluokkaistuneita, ja varakkaat valkoiset lapsiperheet ovat vallanneet esimerkiksi Prenzlauer Bergin. Minä tunnen siellä tietysti kuuluvani joukkoon, mutta haluanko olla matkoilla vain kaltaisteni joukossa?

Berliini on minulle kaupunki, johon voisin palata loputtomiin. Sen kadut, viiden metrin välein loistavat Rossmannin kyltit ja ylhäällä kolistelevat S-junat luovat ilmapiiriä, joka vetää minua loputtomasti puoleensa.

Minun Berliinini kuitenkin vaihtaa sijaintiaan vuosien saatossa kaupungin muutosten mukana. Suurille nähtävyyksille en ole kaivannut enää vuosiin, enkä ole Ku’dammille palannut tuon ensimmäisen vierailun jälkeen. Kastanienalleeta en enää vaeltele pohjoiseen, vaan mieluummin kuljen junan mukana jonkin verran pidemmälle: joko pohjoiseen tai sitten kauemmas etelään. Ydinkeskusta leviää valtavaa vauhtia.

Koska jako itään ja länteen ei enää näy kaupungin katukuvassa koko ajan, on välillä vaikea muistaa sitä, mitä vuosikymmenien jako oikeasti tarkoitti kaupungille. Millaista oli asua kaupungissa, jonka osa oli eristetty korkealla muurilla omaksi alueekseen kaupungin sisällä.

Tänä päivänä muurin pätkät ovat kohteita, joita turistit menevät tuijottamaan. He mittailevat itseään muurin vieressä ja pohtivat, kuinka mahdoton niin korkean muurin yli olisi kiivetä. He ihailevat maalauksia, joilla pätkiä on koristeltu, jotta edes osa ikävistä muistoista muuttuisi kauniimmaksi nykyisyydeksi. He yrittävät karttojen avulla ymmärtää, mistä se muuri oikein kulki.

Kaupungista löytyy monta leveää väylää, jotka hädin tuskin kasvavat mitään. Ne toimivat vuosikymmeniä vyöhykealueena, jonka tehtävänä oli pitää itä- ja länsiberliiniläiset pois toistensa alueelta. Ne jakoivat yhden kaupungin ihmiset kahteen hyvin eriarvoiseen leiriin.

Ehkä juuri erikoisen historian ja kaupunkiin liittyvän melankolian vuoksi Berliini on niin houkutteleva. Se ei ole kiiltokuvaa tai arvorakennuksia, vaan se on tunnetta siitä, kuinka historia on edelleen läsnä. Kuinka lähes 30 vuotta muurin murtumisen jälkeen kaupunki vieläkin rakentaa itseään yhdeksi yhtenäiseksi Berliiniksi. Se on kuin rakas ihminen, joka kokoaa itseään uudestaan ikävien kokemusten jälkeen. Sille haluaisi vain tarjota olkapäätään ja taputtaa päähän, että kyllä se siitä.

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (1987) taivaasta karkotetut enkelit kulkevat Berliinissä ja kuuntelevat sen asukkaiden huolia ja riemunaiheita. He istuvat ihmisen vieressä niin kauan, kunnes tämä nousee synkistä ajatuksistaan ja näkee asioiden valoisat puolet. He auttavat ja tukevat pelkällä läsnäolollaan.

Tätä tarvitsee koko Berliini: että sen vieressä istutaan ja ollaan läsnä. Annetaan sen olla oma itsensä ja tuetaan sitä, kun se yrittää nousta ylös. Elokuvassa ollaan paitsi kylmän sodan loppupuolen Berliinissä, myös Berliinissä kautta aikojen. Kaikki kaupungin historialliset vaiheet ovat läsnä elokuvassa ja heijastuvat sen hahmoissa.

Tämän päivän Berliini on kulkenut pitkän matkan Donnerin ensimmäisistä vierailuista, kuten myös Wendersin elokuvan kahtiajakautuneesta kaupungista. Kylmä sota on ollut ohi jo pitkään, eivätkä vastakkaiset ideologiat enää jaa kaupunkia virallisesti kahteen osaan. Suurempien haasteiden edessä Berliini on siinä, missä muukin Eurooppa: suuret kansanvaellukset muuttavat kaupunkikuvaa, ja saavat osan ihmisistä pelästymään.

Berliini on toiminut muualta tulleiden kotina jo pitkään. Kaupungissa asuu suuri turkkilainen väestö, joka on kehittänyt kaupungin kuuluisimman syötävän: döner kebapin. Myös taiteilijat ja luovien alojen ihmiset ovat virranneet Berliiniin asumaan jo pitkän aikaa.

Tänä päivänä kohonneet asuntojen hinnat eivät enää houkuttele yhtä paljon ihmisiä asumaan Berliiniin, mutta silti kaupunki toivottaa lämpimällä olemuksellaan tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset, jotka eivät halua ahtautua omiin poteroihinsa. Berliiniin mahtuvat kaikki – ja siksi minä pidän siitä niin paljon.

Minulle jokainen Berliininkäynti on paluu kotiin, niin tämäkin matka. Se kuulostaa sentimentaaliselta, ja voin selittää kaiken muun, mutta tunnetta en.

Kursiivilla merkityt sitaatit ovat Jörn Donnerin kirjasta Berliini-raportti 1958-2008 (Otava, 2008)