Mistä sinut muistetaan kesä 2020?

Viime kevät muutti kaiken. Yhtäkkiä rajat olivat kiinni ja olimme lähes vankeina omissa kodeissamme. Koko perhe pyöri päivät pienissä neliöissä ja yritti esittää, että kyllä työt ja koulut hoituvat ihan hyvin, ja yhdessäolohan vain hioo meitä yhteen. Kaikki tämä jaksettiin sen vuoksi, että edessä siinsi Suomen kesä. Kesä, jolloin kaikki olisi taas hyvin: pääsisimme ulos ihmisten seuraan, tapaisimme tuttuja, ehkä jopa matkustaisimme jonnekin.

Näinhän ei tietenkään käynyt – ei ainakaan täysin. Kesäkuun alussa rajoitteita lievennettiin, jolloin ryntäsimme suurella innolla ulos ja ravintoloihin. Puistot olivat täynnä isoja seurueita ja terassit täynnä kuin sillipurkit. Aurinko paistoi ja kaikki tuntui mahdolliselta. Samaan aikaan kaiken yllä kuitenkin leijaili pelko: entä jos kaikki ei olekaan vielä ohi? Entä jos pilaamme kaiken kesän aikana, ja syksyllä meitä odottaa taas lukkiutuminen kotiin?

Rankan kevään jälkeen minulla ei riittänyt voimia mihinkään: ei juhlimiseen, ei kesäisen kaupungin haltuunottoon, eikä varsinkaan matkojen suunnitteluun. Kesäistä Suomea alettiin markkinoida kovalla voimalla, ja toki minunkin haaveissani siinsivät Kolin jylhät maisemat ja Yyterin rantahiekat. En kuitenkaan jaksanut.

Sen sijaan pakkasin lapset mukaan ja ajoin mökille. Sinne mökille, minne keväällä Uudenmaan eristyksen aikaan kaikista eniten kaipasin. Hankimme sinne aurinkopaneelin, minä tein töitä terassipöydän ääressä ja lapset juoksivat metsässä. Iltapäivällä siirryimme rantaan uimaan, sillä Suomen kesäkuu oli kerrankin kuuma. Jossain vaiheessa suunnittelin kesäistä matkaa jonnekin kotimaan kohteeseen, mutta matkaseurani halusivat vain sinne, minne he olivat kaivanneet koko pitkän kevään: mummolaan.

Kesä menikin sitten lähinnä näiden kahden kohteen välillä: poutasäillä pyörimme mökillä, ja sateisempina hetkinä siirryimme mummolaan mukavuuksien ääreen. Olimme tekemättä mitään, ja teimme kuitenkin kaiken oleellisen. Oli moniakin hetkiä, jolloin minulla oli todella tylsää, mutta jo hetken jälkeen opin nauttimaan siitä minulle omituisesta tunteesta.

Näin jälkikäteen katsottuna kesä oli aurinkoinen ja seesteinen. Sieltä kuitenkin tulee mieleen muutama hetki, jolloin onni oli konkreettisesti läsnä. Hetki, joka jää sydämeen asumaan yhtä vahvasti kuin auringonlasku Mekong-joella, patonki-illallinen Champagnen maaseudulla tai telttayö Udawalawen kansallispuistossa Sri Lankassa.

Kesäkuinen iltapäivä mökkirannassa

Kello hipoo kolmea. Olen tehnyt töitä aamusta lähtien, mutta vielä olisi muutama asia hoidettavana. Lähetän pari sähköpostia, päivitän yhden sheetsin ja laitan tietokoneen kannen kiinni. Loput ehtivät odottaa seuraavaan aamuun.

Siirryn alas rantaan valkoiselle rantatuolilleni. Lapset kantavat veteen kumiveneen ja ison krokotiilin. Pienin yrittää hetken laittaa kellukkeita käteen, mutta muistaa sitten, ettei oikeastaan tarvitse niitä. Matalalla on helppo pysyä, ja sukeltelu sujuu paljon paremmin ilman niitä. Minä katson aina välillä puhelintani, ja vastaan tärkeimpiin viesteihin. Sekä tietysti niille ystäville, jotka kysyvät, miten menee. Hyvin menee.

Koronakevään aikana minulla ei ollut ikävä juuri minnekään muualle kuin omalle mökille. Kun olisi päässyt sinne hengittämään raikasta ilmaa ja tuijottelemaan järvelle. Juoksemaan vapaasti tarvitsematta huolehtia muista ihmisistä. Senja Larsen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan (16.8.2020) siitä, kuinka suomalainen kesäasunto on maailman mittakaavassa suurinta koronaluksusta: oma pirtti keskellä metsää, missä ei ole vaaraa tartunnasta tai siitä, että itse tartuttaa muita.

Tuona hetkenä omassa rannassa pystyin hengittämään ulos koko kevään eristyksineen, pölyisine nurkkineen ja sosiaalisine välimatkoineen. Selvisimme siitä, ja selviämme tulevastakin, kun saimme tankattua aurinkoa, järvivettä ja iloisia huutoja, jotka kaikuivat varmasti kaikkien muidenkin mökkiläisten rantaidylleihin.

Eväshetki Valkmusan kansallispuistossa

Vaelluskengät jalassa, reppu selässä ja kamera kaulassa. Voisin olla jossain kambodzalaisten temppeliraunioiden keskellä tai Lapin erämaassa. Jossain, mistä olen aiemmin nähnyt vain kuvia, ja jonka maisemiin olen nyt päässyt ihan itse. Mutta ei. Olen entisessä kotikaupungissani Kotkassa ja Valkmusan kansallispuistossa.

Yritin pitkään suunnitella meille mukavaa kesälomaretkeä: jotain niitä kohteita, joista näin kuvia Instagramissa koko kesän. Pakkohan niiden on olla ihania, kun kaikki ovat niihin sankoin joukoin lähteneet. Lapset eivät kuitenkaan innostuneet mistään, vaan halusivat jäädä mummolaan. Siellä oli kaikki tarpeellinen.

Tein sitten kompromissin: ajaisimme yhdeksi päiväksi Kotkaan, missä piipahtaisimme Langinkosken keisarillisessa kalastusmajassa, ja kävisimme patikoimassa vajaan kolmen kilometrin lenkin Valkmusassa. Palkintona tästä menisimme illaksi Tykkimäen huvipuistoon niillä rahoilla, jotka säästyivät, kun emme lähteneet yön yli minnekään. Lapset suostuivat diiliin, vaikkei kukaan heistä päivää mitenkään innolla odottanut.

Kuitenkin se hetki, kun olimme kävelleet vähän toista kilometriä pitkin pitkospuita suon ja loputtoman tupasvillameren keskellä, ja pysähdyimme täyden eväsrepun kanssa Simonsaaren näkötornin juureen, oli maaginen. Maisemat olivat kuin Lapista konsanaan, ja lapset ilakoivat nauraen ja toisiaan kiusaten. Eväsleivät katosivat hetkessä, ja jälkiruoaksi Kotkan torilta ostetut possot jakoivat mielipiteitä. Siinä kohdassa katosi täysin se, että olimme vain tunnin ajomatkan päässä mummolasta, ja että pääsisimme tänne kotoakin alle kahdessa tunnissa. Tuntui kuin olisimme tehneet pitkän matkan ja vaeltaneet kilometrejä päästäksemme tähän maisemaan ja tähän tunnelmaan, jossa eväät maistuvat paremmalta kuin mikään ruoka on koskaan maistunut.

Heinäkuinen ilta hiekkarannalla

Aurinko laskee hiljalleen kohti horisonttia, Suomenlahti avautuu suoraan edessä. Vene ajaa laituriin, ja sieltä purkautuu iloista väkeä. He ovat lähteneet mökkirannastaan ravintolaan syömään. Ei tuule oikeastaan ollenkaan, minkä vuoksi on vaikea edes uskoa olevansa meren äärellä.

Tein viikonlopun mittaisen pakomatkan ystäväni kanssa Pyhtään Siltakylään. Kohteella ei ollut väliä, vaan halusimme rauhallisen paikan, mistä ei tarvitsisi poistua illan aikana minnekään. Tavoitteena oli myös päästä veden ääreen.

Löysin aivan sattumalta Sea Hotel Mäntyniemen. 1960-luvun tyyliä edustava rakennus pitää sisällään muutaman hotellihuoneen, ravintolan ja oman rantasaunan. Hotellihuoneiden isoilta parvekkeilta avautuu näkymä suoraan merelle. Paikka on hyvin kaukana ketjuhotelleista, ja sen sijaan paikkaa pyörittävät Mark ja Sofia Wasenius toimivat niin vastaanottovirkailijoina kuin tarjoilijoinakin. He myös vastasivat ystävällisesti outoihinkin kysymyksiin, ja tekivät kaikkensa asiakkaiden viihtymiseksi. Hotellissa oli erittäin tervetullut olo.

Kun oma saunavuoro pienessä rantasaunassa oli ohi, ja merivesi huuhdottu pois iholta suihkussa, menimme hotellin edessä olevalle hiekkarannalle viinipullon kanssa. Siinä hetkessä, kun edessä avautui avara Suomenlahti, ja keskustelu rönsyi hyvässä seurassa, kaikki oli hyvin.

Telttayö Lyngen-vuonon rannalla

Edessäni on vuori ja takanani on teltta. Kaksi asiaa, joista haaveilin pitkään, mutta joiden toteutumisesta en uskaltanut missään vaiheessa lyödä vetoa. Kuksassa kuplii skumppa ja trangiassa porisee pestopasta, mutta vielä kuplivampana porisee keskustelu ystävien kanssa. Vihdoin olemme täällä – yhdessä.

Kesän ainoa varsinainen matkani suuntautui käsivarren Lappiin, missä Suunnaton-blogin Pilvi piti majaansa koko kesän. Maa quzuu -blogin Outin kanssa hyppäsimme Helsingistä yöjunaan, ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme seuraavaksi yöksi leiriytyneet Norjaan. Alkuperäisenä tarkoituksena oli jäädä Kilpisjärvelle ja kiivetä yöllä Saanalle tai Mallalle, mutta vesisade sai meidät jatkamaan matkaa auringon perässä aina Norjan puolelle asti.

Ja onneksi jatkoimme, sillä tuo ilta Skibotnin kupeessa Lyngen-vuonon rannalla on yksi elämäni ikimuistettavimmista. Edessä kohoavat vuoret ja aurinko, joka katoaa niiden taakse vain noustaakseen sieltä takaisin ylös ihan pienen hetken kuluttua. Keltainen valo, joka suodattuu vuorten seinämien ja kostean ilman läpi, ja viimein sateenkaari, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Tuntui uskomattomalta, että vain vuorokausi Helsingistä lähtemisen jälkeen olimme sellaisissa maisemissa.

Vesala Puumalan Siltakemmakoissa

“Ja mä päätin et tää on nyt Costa Rica”. Vesala laulaa isolla lavalla siitä, kuinka kesäloma ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Sataa vettä, eikä kotipiha näytä trooppiselta ihannekohteelta. Silti kukaan ei saa tulla droppaamaan hänen tunnelmaansa, sillä hän haluaa nauttia.

Samaan aikaan yleisö Puumalan Siltakemmakoissa alkaa vähän riehaantua: omat pöydät jätetään varovasti taakse ja siirrytään keskemmälle tanssimaan villisti. Minä tanssin sivulla olevassa teltassa, johon olen päätynyt töihin kahdeksi illaksi vääntämään lappeenrantalaisia vetyjä. Työkeikka Puumalan Siltakemmakoissa oli monen sattuman summa, ja vasta autossa matkalla pelipaikalle minulle selvisi, että kyseessä ovat ihan kunnon juhlat, missä on paljon esiintyjiä.

Festarit ovat jääneet minulta väliin jo monena vuonna, mutta nämä pienet festarit korvasivat kaikki menetetyt vuodet. Lähes aitiopaikalta seuratut artistit, paahtava aurinko ja ihmiset, jotka olivat onnellisia päästyään johonkin ihmisten ilmoille, muodostivat huumaavan kokonaisuuden, josta oli helppo nauttia jopa ilman nautintoaineita. Pelkkä lihapiirakan tuoksu riitti sekoittamaan pään.

Nämä elokuun alussa järjestetyt juhlat eivät kuitenkaan enää olleet puhdasta iloa, vaan niihin sekoittui jo ripaus huolta. Uutiset maailmalta olivat käyneet koko ajan kurjemmiksi, ja koronan uuden aallon saapuminen näytti entistä varmemmalta. Ihmiset eivät siis enää juhlineetkaan sitä, että vihdoin taas saa juhlia, vaan sitä, että nyt vielä hetken saa juhlia. Huomisesta tai ensi viikosta ei kukaan tiedä mitään.

Kesä 2020 oli minulle joukko yksittäisiä onnen hetkiä. Oli monta kohtaa, jossa tuijotin eteeni ja huokaisin syvään: näinkin ihanaa voi olla. Pitkän ja raskaan kevään jälkeen olimme vielä elossa, ja juuri sillä hetkellä tunsin sen joka solulla. Mutta samaan aikaan tiesin, ettei näin jatku ikuisesti. Kupla puhkeaa ennen pitkää, ja ihanat kesähetket ovat vain kaunis muisto.

Minä vietin kesäni alueilla, missä koronatartuntoja on ollut äärimmäisen vähän. Paluu Helsinkiin koulujen alkaessa palauttikin heti maan pinnalle: ostoslistalle ilmestyivät kasvomaskit, ja kaupan kassalla muistutetaan koko ajan turvaväleistä. Samaan aikaan kuitenkin puistot ja ravintoloiden terassit pursuavat ihmisiä, jotka seisovat kylki kyljessä kuin mitään ei olisi liikkeellä. Itse voin vain tehdä parhaani.

Kesän onnenhetkiä yhdistää se, että mitään niistä en kokenut yksin. Kaikissa oli läsnä tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa nautin juuri tuosta hetkestä. Se onkin ehkä suurin toiveeni tulevalle syksylle: että saisin edelleen tavata ihmisiä ja jakaa tärkeät hetket heidän kanssaan.

Sillä kaikista hienoista maisemista ja upeista auringonlaskuista huolimatta muistan kesän 2020 parhaiten niistä ihmisistä, joiden kanssa sen jaoin.