Keskiyön aurinko hurmasi etelän hetelmät

Kun vielä aikoinaan postiluukusta tipahti paperinen sanomalehti, minusta oli hauska seurata sitä, milloin aurinko nousee ja laskee. Etenkin kesällä oli aina huvittavaa, kun kellonaikojen sijaan pohjoiseen ilmoitettiin päivämäärä. Ennen sitä oli turha seurata nousuja ja laskuja.

Tänä vuonna päivä, jolloin aurinko laski kesällä pohjoisessa ensimmäisen kerran, oli 15.7. Sinä yönä aurinko laskeutui sen verran alas, että se virallisesti laski horisonttiin – tosin vain noustakseen sieltä taas ylös ihan hetkisen kuluttua.

Kaksi päivää ennen tuota yötä minä kurvasin autolla Äkäslompolon hiihtokeskuksen pihaan Ylläksellä. Parkkipaikalla oli pari muuta autoa ja skeittaavia poikia. Kello oli vähän ennen puolta yötä, ja tarkoituksenamme oli kiivetä Ylläksen huipulle nauttimaan keskiyön auringosta.

Kiipeäminen ylös Suomen suurimman hiihtokeskuksen rinnettä oli aikamoinen rasti. Alussa homma sujui helposti, eikä taas yhtäkkiä alkanut vesisadekaan paljon haitannut. Ehdin jopa muutamaan kertaan kehuskella alas katsoessani, että eihän tätä mäkeä laskiessa pelottaisi edes minua.

No kauan ei tarvinnut kiivetä, kun rinne alkoi käydä todella jyrkäksi ja korkeuseroa alkoi olla jo sen verran, että päässä alkoi pyöriä. Maastokin muuttui isoksi kiveksi, jota pitkin sitten kapusimme aina vain ylemmäs kohti huippua. Aina välillä jalka meinasi livetä liukkaalla irtokivellä, mutta etenimme rauhallisesti ylöspäin. Eniten nousemista häiritsi mieleen hiipivä ajatus siitä, millä ihmeellä pääsisimme tuota jyrkkää kivikkoa pitkin takaisin alas. Siinä ei voisi luottaa vaelluskenkien pohjiin yhtään.

Uskomatonta oli myös se, kuinka hiki voi olla keskellä yötä. Riisuin vaatekappaleen toisensa jälkeen pois, ja silti vielä t-paidassakin hiki valui solkenaan otsaa pitkin. Ja tietenkin houkutteli paikalle hyttyset, jotka tulivat ottamaan osaa hauskanpitoon. Toki, mitä korkeammalle pääsimme, sitä navakammin alkoi tuuli tarttua paitaan, ja hyttysetkin kaikkosivat.

Kun vihdoin saavutimme huipun, oli näky kaiken kiipeämisen arvoinen. Alhaalla kuultava Ylläsjärvi ja sen takaa loistava aurinko olivat näky, jota on vaikea unohtaa. Jossain kaukana liikkuva sadepilvi vielä pehmensi auringon valon lähes sumuksi, joka peitti koko maiseman. Niin pehmeää valoa en ole usein luonnossa nähnyt.

Kun istuimme Ylläksen huipulla, ja joimme kaakaota kuksistamme, oli kaikki hetken aikaa täydellistä. Vaikka tuuli tarttui kovalla voimalla vaatteisiin, ja takin huppu kiristi kasvoja suojatakseen edes vähän viimalta, näkymä oli parasta, mitä olin nähnyt pitkiin aikoihin. Suomen yötön yö ja horisontissa siintävät tunturit ovat jotain, jonka kauneuden aina pitkän talven aikana unohdan. Kyllä Suomessakin on kaunista.

Ja kaikille teille, jotka haaveilette kiipeämisestä Ylläksen laelle, annan neuvon: sinne menee ihan huoltotie, jota pitkin voi kävellä turvallisesti ylös. Mekin olimme tällaisesta huoltotiestä kuulleet, mutta kun ei se heti silmiin osunut, lähdimme kiipeämään suoraan rinnettä ylös.

Alastulo nimittäin oli jo huomattavasti turvallisempi, kun rauhallisesti kävelimme kiemurtelevaa huoltotietä alas. Matkaa tuli ehkä vähän enemmän, mutta toisaalta ei tarvinnut käyttää käsiä apuna liikkumisessa. Sen sijaan kädet vapautuivat käyttämään kameraa, jolla oli pakko ikuistaa muuttuva maisema melkein minuutti minuutilta. Kuinka maaginen voi olla näky, kun aurinko painuu juuri ja juuri tunturin taakse vain kurkistaakseen sieltä ihan pienen hetken päästä uudestaan. Liike oli vielä sen verran nopea, ettei näkyä voinut jäädä ihailemaan pitkäksi aikaa, kun se oli jo muuttunut toisenlaiseksi.

Minä olen yleensä hyväuninen ihminen ja käytän yöt mieluiten nukkumiseen. Kun matkustaa kesällä Lappiin, kannattaa kuitenkin harkita myös pientä valvomista, sillä maisema on ehdottomasti maagisimmillaan yöllä. Kun istuu tunturin laella kello kolme aamuyöstä, tietää elävänsä hetkeä, josta monet vain haaveilevat.

Kiitos kiipeämisseurasta parhaat Suunnaton ja Nattura!