Vihdoinkin Repovedellä!

Elämässä täytyy olla unelmia ja tavoitteita, joiden perässä on hyvä taivaltaa. Minä sain vihdoin täytettyä yhden oman tavoitteeni: retken Repoveden kansallispuistoon.

Repoveden puisto on ollut listani kärjessä jo ihan siitä syystä, että vietän kaikki kesät aivan Repoveden naapurissa. Olen myös asunut monta vuotta Kouvolassa, mutta silti en ole koskaan saanut käytyä siellä.

Sen sijaan tulevassa kansallispuistossa Suomussalmen ja Kuusamon Hossassa olen käynyt yhteensä viisi kertaa. Olen ajanut autolla 12 tuntia, jotta olen päässyt Kainuun maisemiin kävelemään pitkospuille ja yöpymään laavulla. Olen kävellyt alueen lähes kaikki merkityt reitit, kalastanut useimmissa järvissä ja lammissa, sekä paistanut makkaraa melkein jokaisella nuotiopaikalla. Tunnin ajomatkan päähän Repovedelle sen sijaan en ollut vielä koskaan ehtinyt.

Nyt kuitenkin koitti se päivä, kun niin rakennuskalenteri kuin säätilakin olivat suosiolliset. Meidän oli myös helppo lähteä vähäksi aikaa pois mökiltä, sillä jääkaappi hajosi kesken pahimpien helteiden. Oli ihan hyvä ajatus jättää aina vain askeettisemmaksi käyvä leirielämä ja lähteä tekemään mukava päiväretki kansallispuistoon. Retkikuntaamme kuuluivat meidän viisihenkisen perheemme lisäksi taas mummo ja vaari, joten patikoijien ikähaarukka oli yhden ja 68:n vuoden välillä.

Tavoitteenamme oli kiertää viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki. Sain vihjeen, että se kannattaisi kiertää nimenomaan niin päin, että aloittaa lenkki lossimatkalla Määkijänsalmen yli, josta etenisi hiljalleen kohti Katajavuorta ja sieltä Lapinsalmen riippusillalle. Silloin ei tarvitsisi heti alussa kiivetä Katajavuoren 200:a porrasta ylös, vaan saisi kipittää ne alaspäin lähes reitin lopussa evästauon jälkeen.

Suunnitelmamme menivät kuitenkin uusiksi jo heti alkuvaiheessa, kun selvisi, että lossi on rikki. Ylitysmahdollisuuden puuttuminen oli harvinaisen huonosti merkitty, sillä meillekin asia selvisi, kun lossilta päin kävelevä pariskunta sanoi lossin olevan rikki. Me taas kerroimme viestiä eteenpäin matkan varrella, sillä monilla tuntui olevan ajatuksena kiertää lenkki ja lopussa ylittää vesi lossilla. Moni seurue ehti varmasti kuitenkin tarpoa tuon lenkin vain tajutakseen aivan sen loppupäässä, että joutuu lähtemään takaisin saman lenkin. Olisin odottanut Metsähallitukselta hieman parempaa informaatiota – tai edes jotain kylttiä reitin lähtöpaikalla.

Koska lähdimme etenemään reittiä perinteiseen suuntaan, päädyimme heti ensimmäiseksi Lapinsalmen riippusillalle. Olen aikaisemmin käynyt sillan alla veneellä, mutta sen ylittäminen sai minunkin jalkani tutisemaan. Seurueen korkeakammoisilla ylipääseminen teetti tosiaankin töitä. Sillan jälkeen suuntasimme kohti Katajavuorta, josta avautuvat reitin parhaat näköalat. Vuorelle päästäkseen piti nousta yli 200 porrasta, mikä ei ollut aivan helppo tehtävä ryhmän pienimmille tai vanhimmille. Kaikki kuitenkin selvisivät ylös asti.

Pysähdyimme Kapiaveden tulentekopaikalle syömään eväitä. Paikalla ei tosiaan tarvinnut olla yksin, sillä heinäkuisena maanantaina liikkeellä oli paljon muitakin retkeilijöitä. Osaa tuntui häiritsevän kovasti se, että ihmisiä oli niin paljon, mutta minulle tämä oli tiedossa. Kapiavedellä koimme iloisen yllätyksen, kun huomasimme, että takaisin Lapinsalmen sillalle pääsee myös lyhyempää reittiä – enää ei tarvitsisi kiertää vuoren kautta.

Vaikka olin osannut ennakoida sen, että suositulla reitillä on lämpimänä kesäpäivänä paljon muitakin retkeilijöitä, en ollut osannut ennakoida yöpyjien käytöstä. Hossassa olen ollut aina syyskuussa vilkkaimman sesongin jälkeen, mutta siellä on harvoin törmännyt telttakyliin. Repovedellä sen sijaan tulentekopaikat oli täytetty teltoilla: parhaimmillaan teltat olivat aivan kiinni nuotiopaikassa tai keskellä polkua. Oli omituista hyppiä toisten teltannarujen yli tai huitoa heidän kuivuvia pyykkejään pois naamalta. Metsää kun kansallispuistossa on yllin kyllin.

Kansallispuistoon mennessä kannattaa myös muistaa sen palvelutaso: matkan varrella ei ole kioskeja eikä rantabaareja, vaan kaikki tarvitsemansa täytyy kantaa sinne itse; samoin kaikki sinne kantamansa roska täytyy myös itse kantaa sieltä pois ; nuotiopaikoilta löytyy yleensä vessa, mutta siellä harvoin on paperia. Ketunlenkin varrella on yksi kaivo, mutta lossin puutteen vuoksi sinne olisi pitänyt ensin kävellä lähes kolme kilometriä – kannattaa siis varata reilusti juomavettä, varsinkin kuumana päivänä.

Kaikkinensa retki Repovedelle täytti odotukset. Lossin toimimattomuus jäi hieman kaivelemaan, mutta saimme kuitenkin kierrettyä sopivan mittaisen lenkin, joka sai pohkeet seuraavana päivänä huutamaan apua. En kuitenkaan saanut mitään suurta kipinää, vaan edelleen Hossan maisemat ovat tehneet minuun suuremman vaikutuksen. Osaltaan tämä saattaa johtua siitä, että Hossassa olen saanut vaeltaa hyvin harvalukuisessa seurassa, kun taas Repovedellä olimme suurimman sesongin aikaan. Keskellä heinäkuuta luonnon rikkumaton hiljaisuus jää kokematta.

Rantoja pitkin kävellessäni katsoin hieman kadehtien seurueita, jotka liikkuivat kanooteilla. Ehkä seuraavalla kerralla lyömmekin lapset kanootteihin ja tutustumme alueeseen vesiltä käsin. Sillä pakkohan sinne on mennä vielä uudestaankin!