Tuol Sleng ja Choeung Ek
Aasia Kambodza

Tuol Sleng ja Choeung Ek ovat Kambodzan tärkeimmät nähtävyydet

Kuvassa on nainen pieni vauva sylissään. Naisen kasvoja on vaikea tulkita: toisaalta ne ovat ilmeettömät, mutta samalla niissä voi nähdä pelkoa. Tämä jälkimmäinen mielikuva saattaa johtua siitä, että tiedän, mitä naiselle tapahtui.

Tapasin naisen ensimmäisen kerran Terhi Rannelan kirjan kannessa. Punaisten kyynelten talo (2013) on kuvaus Kambodzasta kahtena eri aikana: ensin 1970-luvun lopulla Pol Potin vallan aikaan, ja sitten muutama vuosikymmen myöhemmin maan yrittäessä rakentaa itseään uudelleen. Nainen joutuu pienen vauvansa kanssa kuulusteltavaksi, vaikka on mielestään kuulunut puolueen tärkeimpään eliittiin. Vuosikymmeniä myöhemmin naisen tytär yrittää ymmärtää, mitä hänen äidilleen ja pikkuveljelleen oikein tapahtui.

Punaisten kyynelten talo

Tuol Sleng muuttui koulusta kidutuslaitokseksi

Tapasin naisen myös marraskuussa Phnom Penhissä. Rannelan kirjan kannessa oleva kuva on yksi niistä tuhansista kuvista, joita roikkuu Tuol Slengin vankilan seinillä – he ovat kaikki Tuol Slengin uhreja.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng oli alun perin koulu, jonka koululaitosta väheksyvät Punaiset khmerit muuttivat rangaistuvankilaksi. Tuol Slengin eli yksikkö S-21:n kautta kulki arviolta 17 000 ihmistä: miehiä, naisia ja lapsia; toisinajattelijoita, opiskelijoita ja munkkeja. He makasivat pienissä kopeissa ja osallistuivat kuulusteluihin, joiden tarkoituksena oli saada lisää nimiä haettavaksi. Monet ilmiantoivatkin kaikki sukulaisensa ja naapurinsa pois pääsemisen toivossa. Vankilaa johti pahamaineinen Kang Kek Ieu eli Duch, joka tuomittiin rikoksistaan vasta vuonna 2010.

Tuol Slengistä pääsi pois vain 11 ihmistä. Vietnamilaisten sotilaiden saavuttua vankilaan siellä oli elossa seitsemän vankia. Myöhemmin eräästä kaapista löytyi viisi lasta, jotka olivat piiloutuneet hädissään sinne. Yksi lapsista kuoli pian vapautumisen jälkeen.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tänä päivänä Tuol Sleng on paitsi kuuluisa nähtävyys, myös elävä muistomerkki sille, miksi arvet ovat niin syvällä kambodzalaisissa. Vierailijat pääsevät tutkimaan kuulusteluhuoneita, joissa on jäljellä kuulustelijoiden pöydät, rautasängyt ja kahleet, sekä verestä mustuneet lattialaatat. Sängyn vieressä on myös metalliastia, johon kuulusteltavat tekivät tarpeensa. Oppaamme mukaan käytäntö oli, että jos vanki ei osunut astiaan, hän siivosi jälkensä nuolemalla.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Yläkerrassa ovat kopit, joissa vangit makasivat odottamassa seuraavaa kuulustelua. Sieltä heidät haettiin vahvoihin kahleisiin köytettyinä ja vietiin portaita alas kuulustelijan luokse. Terhi Rannela kuvaa kirjassaan hyvin sitä, miltä matka on mahdollisesti tuntunut sidotusta vangista, jonka silmät on peitetty. Hän ei tiedä yhtään, mihin häntä viedään, mutta ajan kuluessa hän osaa jo aavistaa.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Koska Tuol Sleng oli alun perin koulurakennus, jossa oli luokkahuoneita, ei se sellaisenaan vastannut koko ajan kiihtyvän kuulustelukoneiston tarpeisiin. Isompiin huoneisiin alettiinkin rakentaa tiilistä väliseiniä. Nämä väliseinälliset kopit näyttävät hyvin sen, miten kiire hallinnolla oli: rakennukseen täytyi saada sijoitettua mahdollisimman paljon vankeja, joille riitti kova lattia ja reikä nurkassa. Tärkeää kuitenkin oli, etteivät vangit pystyneet kommunikoimaan keskenään, eivätkä nähneet ulkomaailmaa.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

https://www.flickr.com/photos/140320964@N06/49514733037/in/dateposted/

Tuol Sleng osuu suoraan sydämeen: karut ja pimeät kopit, liiankin valoisat ja riisutut kuulusteluhuoneet, sekä pitkät valokuvien rivit, joissa poseeraavat vangit itse. Heidät kaikki kuvattiin saapumisen yhteydessä, ja nyt kuvat on ripustettu meidän vierailijoiden nähtäväksi. Kuvista selviää nopeasti se, että vangit eivät olleet yhdestä puusta: heitä oli pienistä lapsista aikuisiin ihmisiin. Jokaisella on katse, joka kertoo hänen olevan oma yksilönsä.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Kun astuu Tuol Slengin rakennuksista pihalle, tekee mieli vetää sisään iso annos raikasta ilmaa. Ulkotilat eivät kuitenkaan anna rauhaa nekään: edessä seisoo tolppa, johon vankeja laitettiin roikkumaan, sekä suuret vesiastiat, joihin heitä upotettiin. Vihreinä kukoistavien puiden hedelmiin ei kukaan koske, sillä puut on lannoitettu tapettujen lasten tuhkalla. Kuolemasta ei pääse eroon missään.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Täysin yllättäen pihapiiristä kuitenkin löytyy kolme merkkiä elämästä. Kaksi Tuol Slengistä selvinnyttä miestä päivystää vankilan pihalla ja myy kirjoja. He tulevat mielellään kertomaan kokemuksistaan, vaikkemme heidän puhettaan ymmärräkään. Chum Mey oli mekaanikko, joka korjasi hallinnon koneita, ja sai siksi pysyä hengissä. Bou Meng taas oli taiteilija, joka pääsi maalaamaan propaganda-kuvia, ja sai sen vuoksi säilyttää henkensä.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Hieman syrjemmässä on vielä kolmas kirjakoju, jonka takana on yksi neljästä kaappiin piiloutuneesta lapsesta. Hän esittelee valokuvaa, jossa poseeraa laihana ja alastomana vietnamilaisten sotilaiden keskellä.

Tuol Sleng

Näiden selvinneiden tapaaminen aiheuttaa suurta ristiriitaa: kuinka hienoa, että etenkin vanhemmat miehet jaksavat olla paikalla muistuttamassa tapahtuneesta. Toisaalta mietin sitä, miksi heidän tarvitsee olla siellä: jos he ovat selvinneet hengissä maanpäällisestä helvetistä, miksi heidän pitää palata sinne joka päivä tapaamaan turisteja, joilla ei voi olla mitään käsitystä siitä, mitä heille on tapahtunut.

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Tuol Sleng

Toisaalta tämä sama asia koskee koko Kambodzan kansaa: emme me voi mitenkään tietää, mitä Punaisten khmerien aika merkitsi niin silloin eläneille kuin heidän jälkeläisilleenkään. Miten kaikki maassa juontaa edelleen juurensa tuosta ajasta, ja kuinka jokainen kambodzalainen on edelleen Pol Potin uhri.

Tuol Sleng

Choeung Ekistä tuli monen matkan viimeinen pysäkki

Tuol Slengin 17 000 vangista hyvin monet kuolivat kuulusteluissa ja kidutuksissa. Tuol Sleng ei kuitenkaan ollut paikka, jossa hallinto olisi pystynyt tuhoamaan sellaista määrää ihmisiä, joita sen läpi kuljetettiin. He tarvitsivat paremman paikan sitä varten.

Täksi paikaksi muodostui noin 15 kilometriä kaupungin ulkopuolella oleva Choeung Ek, joka tänä päivänä tunnetaan paremmin nimellä Kuoleman kentät. Choeung Ekistä tuli paikka, jonne Tuol Slengin vangit tuotiin tapettavaksi. Vankilan porteista siis käveli ulos useampikin elävä ihminen, mutta vain päätyäkseen lopulliselle mestauspaikalle.

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ekiin saavutaan tänä päivänä suuren portin läpi. Suoraan portin edessä on korkea muistomerkki, jossa on tarkoitus hiljentyä hetki. Muistomerkin lasivitriineihin on kasattu noin 8000 pääkalloa, jotka on löydetty alueelta. Vitriinistä löytyy myös esimerkiksi reisiluita, sekä tappamiseen käytettyjä välineitä ketjuista terästankoihin.

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Muistomerkin vierestä lähtee reitti alueen ympäri. Reitin varrella on lukuisia joukkohautoja, jotka on aidattu. Näistä haudoista on kaivettu valtavat määrät luita ja vaatteiden kappaleita. Kuolleiden ihmisten kappaleita löytyy edelleen: etenkin sadekauden aikana luita huuhtoutuu pintaan koko ajan. Me löysimme maasta ainakin yhden hammasrivistön, sekä kasan oranssia vaatetta, joka kertoo uhrin olleen munkki. Näitä pintaan tulleita luita on nosteltu lasivitriinien päälle. Vaikka kulkureitit on merkitty selvästi, aina on mahdollisuus seistä vahingossa jonkun luun päällä.

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ekin ehkä kuuluisin nähtävyys on puu, jota vasten Punaiset khmerit löivät pieniä lapsia. Puu on merkitty selvällä kyltillä, ja sen voi tunnistaa myös sadoista punotuista nauhoista, joita etenkin japanilaiset turistit ovat siihen ripustaneet. Samanlaisilla nauhoilla on koristeltu myös läheinen hauta, johon lasten ruumiit lopulta heitettiin.

Choeung Ek

Choeung Ek

Choeung Ek

Punaisten khmerien hallinnon häpeällisin tahra onkin sen suhtautuminen lapsiin: epäkelvoksi todettujen vanhempien lapset tapettiin surutta, minkä johdosta monet suvut kuolivat täysin. Choeung Ekin puu on hyvä paikka hiljentyä miettimään sitä, mitä pahaa lapsen pitää tehdä, että ansaitsee sellaisen kohtalon.

Choeung Ek

Choeung Ek

Tuol Sleng ja Choeung Ek ovat ehdottomasti Kambodzan tärkeimmät nähtävyydet, sillä niissä konkretisoituu koko kansan historia. Jos onnistuu sulkemaan silmänsä tuolta menneisyydeltä, on täysin mahdoton ymmärtää tämän päivän Kambodzaa. Hyvin monet maan tämän päivän ongelmista juontavat juurensa tuolta ajalta, jolloin perinteinen perhemalli murennettiin täysin, ja ihmiset opetettiin taistelemaan hengestään keinolla millä hyvänsä.

Choeung Ek

Choeung Ek

You Might Also Like...

8 Comments

  • Reply
    Mikko / Matkalla Missa Milloinkin
    12 helmikuun, 2020 at 9:36 am

    On kyllä käsittämätöntä, miten vähän tuostakin on aikaa. Käydään lähiaikoina vierailemassa Auschwitzssa. Varmaan tulee olemaan varsin raskas kokemus sekin.

    • Reply
      Katja / Lähtöselvitetty
      15 helmikuun, 2020 at 8:19 am

      Täytyy myöntää, että itsekin vasta tämän matkan myötä havahduin siihen, että nuo karmeudethan ovat tapahtuneet minun elinaikanani. Ja esimerkiksi Tuol Slengin johtaja Duch on elossa edelleen.

      Minä kävin Auschwitzissa pari vuotta sitten, ja kokemus oli kyllä vaikuttava. Se on muutettu hienosti museoksi, joka kertoo keskitysleireistä ja niille joutuneiden ihmisten kohtalosta. En usko, että kovin monella ainakaan toisen maailmansodan keskitysleirillä tulee enää vierailtua, mutta näiden kautta kyllä oppii konkreettisesti historiasta.

  • Reply
    Sonja | FIFTYFIFTY
    19 helmikuun, 2020 at 10:32 am

    Järkyttäviä asioita, ihan hirveää. Tuol Sleng on mulle uusi tuttavuus, mutta Kuoleman kentät tietysti tiedän. Olenkin miettinyt, jos menisin Kambodzaan, pystyisinkö mennä niihin. Toisaalta jos kävisi vain Angkor Watissa tai Siem Riepissä, sulkisi silmänsä aika suurelta palalta Kambodzaa.

    • Reply
      Katja / Lähtöselvitetty
      23 helmikuun, 2020 at 9:25 am

      Kambodzassa surettaakin eniten se, että niin monet käyvät vierailulla Siem Reapissa ja Angkor Watissa, ja suuntaavat sen jälkeen etelän hiekkarannoille. Mun mielestä maan historian (etenkin kun puhutaan niin lähihistoriasta) tunteminen on avain koko kansan ja kulttuurin ymmärtämiseen. Jokainen etelän rantabaarin pitäjäkin ansaitsee sen, että asiakkaat tietävät, mitä hänen kansansa on joutunut kokemaan.

  • Reply
    Hanneli /toisiinmaisemiin
    20 helmikuun, 2020 at 8:05 am

    On pysäyttävää oivaltaa, että jokin kaukaiselta tuntuva asia ei olekaan ollenkaan niin kaukana menneisyydessä kuin on kuvitellut.

    Maailmassa tapahtuu ihan hirvittävästi pahoja asioita. Jokaisen ihmisen olisi tarpeellista käydä kerran elämässään jossain näistä paikoista, joissa pahuus on jättänyt niin syvän jäljen, että kyynisinkään ei voi olla sitä tuntematta. Auschwitzissa ainakin se pahan energia oli tosi voimakkaasti läsnä, ja kirjoituksesi perusteella tuolla tuntuisi samalta.

    • Reply
      Katja / Lähtöselvitetty
      23 helmikuun, 2020 at 9:15 am

      Mulle oli järkytys tajuta, että tuo kaikki on tapahtunut mun syntymän aikoihin, ja sen jälkimainingit ovat jatkuneet vielä ihan viime vuosiin asti. Pol Potkin kuoli vasta vuonna 1998, ja Duch on hengissä edelleen.

      Tuol Slengissä oli helpompi suhtautua paikkaan museona – vähän kuin Auschwitzissakin – kun taas Kuoleman kentillä tapahtumat pystyi vielä haistamaan ilmassa. Aina kun astui johonkin, huomasi seisovansa jonkun luun tai vaatekappaleen päällä, mikä tuntui hirveältä. Samalla tavalla minulle Birkenau oli Auschwitzin puolta vaikuttavampi: toinen on selvästi museoitu tiedon jakamista varten, kun taas toisessa tunnelma on vahvemmin läsnä.

  • Reply
    Pirkko / Meriharakka
    20 helmikuun, 2020 at 12:53 pm

    Kävimme tuolla ehkä viisi vuotta sitten ja ainakin vielä silloin yksi asia jäi selkeästi mieleeni: kuulemma paikassa käy paljonkin (enimmäkseen) länsimaalaisia turisteja, mutta vähän paikallisia. Paikalliset eivät vielä(kään) halua, ehkä ihan ymmärrettävästi, muistaa, hyväksymisestä puhumattakaan, näiden vuosien tapahtumia.

    • Reply
      Katja / Lähtöselvitetty
      23 helmikuun, 2020 at 9:22 am

      Ymmärrän hyvin, miksi paikalliset eivät vieraile noissa paikoissa: tapahtumat ovat läsnä heidän elämässään edelleen muutenkin. Jokainen perhe muistaa vielä tapahtumat, joten he eivät tarvitse muistutusta niistä. Kyseessä oli kuitenkin tragedia, joka kosketti jokaista kambodzalaista, ja jäljet siitä näkyvät edelleen. Me länsimaalaiset olemmekin ehdottomasti niitä, joita kannattaa näistä tapahtumista muistuttaa: ne kun selittävät maan oloja myös tänä päivänä.

Leave a Reply