Tuol Sleng ja Choeung Ek ovat Kambodzan tärkeimmät nähtävyydet

Kuvassa on nainen pieni vauva sylissään. Naisen kasvoja on vaikea tulkita: toisaalta ne ovat ilmeettömät, mutta samalla niissä voi nähdä pelkoa. Tämä jälkimmäinen mielikuva saattaa johtua siitä, että tiedän, mitä naiselle tapahtui.

Tapasin naisen ensimmäisen kerran Terhi Rannelan kirjan kannessa. Punaisten kyynelten talo (2013) on kuvaus Kambodzasta kahtena eri aikana: ensin 1970-luvun lopulla Pol Potin vallan aikaan, ja sitten muutama vuosikymmen myöhemmin maan yrittäessä rakentaa itseään uudelleen. Nainen joutuu pienen vauvansa kanssa kuulusteltavaksi, vaikka on mielestään kuulunut puolueen tärkeimpään eliittiin. Vuosikymmeniä myöhemmin naisen tytär yrittää ymmärtää, mitä hänen äidilleen ja pikkuveljelleen oikein tapahtui.

Tuol Sleng muuttui koulusta kidutuslaitokseksi

Tapasin naisen myös marraskuussa Phnom Penhissä. Rannelan kirjan kannessa oleva kuva on yksi niistä tuhansista kuvista, joita roikkuu Tuol Slengin vankilan seinillä – he ovat kaikki Tuol Slengin uhreja.

Tuol Sleng oli alun perin koulu, jonka koululaitosta väheksyvät Punaiset khmerit muuttivat rangaistuvankilaksi. Tuol Slengin eli yksikkö S-21:n kautta kulki arviolta 17 000 ihmistä: miehiä, naisia ja lapsia; toisinajattelijoita, opiskelijoita ja munkkeja. He makasivat pienissä kopeissa ja osallistuivat kuulusteluihin, joiden tarkoituksena oli saada lisää nimiä haettavaksi. Monet ilmiantoivatkin kaikki sukulaisensa ja naapurinsa pois pääsemisen toivossa. Vankilaa johti pahamaineinen Kang Kek Ieu eli Duch, joka tuomittiin rikoksistaan vasta vuonna 2010.

Tuol Slengistä pääsi pois vain 11 ihmistä. Vietnamilaisten sotilaiden saavuttua vankilaan siellä oli elossa seitsemän vankia. Myöhemmin eräästä kaapista löytyi viisi lasta, jotka olivat piiloutuneet hädissään sinne. Yksi lapsista kuoli pian vapautumisen jälkeen.

Tänä päivänä Tuol Sleng on paitsi kuuluisa nähtävyys, myös elävä muistomerkki sille, miksi arvet ovat niin syvällä kambodzalaisissa. Vierailijat pääsevät tutkimaan kuulusteluhuoneita, joissa on jäljellä kuulustelijoiden pöydät, rautasängyt ja kahleet, sekä verestä mustuneet lattialaatat. Sängyn vieressä on myös metalliastia, johon kuulusteltavat tekivät tarpeensa. Oppaamme mukaan käytäntö oli, että jos vanki ei osunut astiaan, hän siivosi jälkensä nuolemalla.

Yläkerrassa ovat kopit, joissa vangit makasivat odottamassa seuraavaa kuulustelua. Sieltä heidät haettiin vahvoihin kahleisiin köytettyinä ja vietiin portaita alas kuulustelijan luokse. Terhi Rannela kuvaa kirjassaan hyvin sitä, miltä matka on mahdollisesti tuntunut sidotusta vangista, jonka silmät on peitetty. Hän ei tiedä yhtään, mihin häntä viedään, mutta ajan kuluessa hän osaa jo aavistaa.

Koska Tuol Sleng oli alun perin koulurakennus, jossa oli luokkahuoneita, ei se sellaisenaan vastannut koko ajan kiihtyvän kuulustelukoneiston tarpeisiin. Isompiin huoneisiin alettiinkin rakentaa tiilistä väliseiniä. Nämä väliseinälliset kopit näyttävät hyvin sen, miten kiire hallinnolla oli: rakennukseen täytyi saada sijoitettua mahdollisimman paljon vankeja, joille riitti kova lattia ja reikä nurkassa. Tärkeää kuitenkin oli, etteivät vangit pystyneet kommunikoimaan keskenään, eivätkä nähneet ulkomaailmaa.

https://www.flickr.com/photos/140320964@N06/49514733037/in/dateposted/

Tuol Sleng osuu suoraan sydämeen: karut ja pimeät kopit, liiankin valoisat ja riisutut kuulusteluhuoneet, sekä pitkät valokuvien rivit, joissa poseeraavat vangit itse. Heidät kaikki kuvattiin saapumisen yhteydessä, ja nyt kuvat on ripustettu meidän vierailijoiden nähtäväksi. Kuvista selviää nopeasti se, että vangit eivät olleet yhdestä puusta: heitä oli pienistä lapsista aikuisiin ihmisiin. Jokaisella on katse, joka kertoo hänen olevan oma yksilönsä.

Kun astuu Tuol Slengin rakennuksista pihalle, tekee mieli vetää sisään iso annos raikasta ilmaa. Ulkotilat eivät kuitenkaan anna rauhaa nekään: edessä seisoo tolppa, johon vankeja laitettiin roikkumaan, sekä suuret vesiastiat, joihin heitä upotettiin. Vihreinä kukoistavien puiden hedelmiin ei kukaan koske, sillä puut on lannoitettu tapettujen lasten tuhkalla. Kuolemasta ei pääse eroon missään.

Täysin yllättäen pihapiiristä kuitenkin löytyy kolme merkkiä elämästä. Kaksi Tuol Slengistä selvinnyttä miestä päivystää vankilan pihalla ja myy kirjoja. He tulevat mielellään kertomaan kokemuksistaan, vaikkemme heidän puhettaan ymmärräkään. Chum Mey oli mekaanikko, joka korjasi hallinnon koneita, ja sai siksi pysyä hengissä. Bou Meng taas oli taiteilija, joka pääsi maalaamaan propaganda-kuvia, ja sai sen vuoksi säilyttää henkensä.

Hieman syrjemmässä on vielä kolmas kirjakoju, jonka takana on yksi neljästä kaappiin piiloutuneesta lapsesta. Hän esittelee valokuvaa, jossa poseeraa laihana ja alastomana vietnamilaisten sotilaiden keskellä.

Näiden selvinneiden tapaaminen aiheuttaa suurta ristiriitaa: kuinka hienoa, että etenkin vanhemmat miehet jaksavat olla paikalla muistuttamassa tapahtuneesta. Toisaalta mietin sitä, miksi heidän tarvitsee olla siellä: jos he ovat selvinneet hengissä maanpäällisestä helvetistä, miksi heidän pitää palata sinne joka päivä tapaamaan turisteja, joilla ei voi olla mitään käsitystä siitä, mitä heille on tapahtunut.

Toisaalta tämä sama asia koskee koko Kambodzan kansaa: emme me voi mitenkään tietää, mitä Punaisten khmerien aika merkitsi niin silloin eläneille kuin heidän jälkeläisilleenkään. Miten kaikki maassa juontaa edelleen juurensa tuosta ajasta, ja kuinka jokainen kambodzalainen on edelleen Pol Potin uhri.

Choeung Ekistä tuli monen matkan viimeinen pysäkki

Tuol Slengin 17 000 vangista hyvin monet kuolivat kuulusteluissa ja kidutuksissa. Tuol Sleng ei kuitenkaan ollut paikka, jossa hallinto olisi pystynyt tuhoamaan sellaista määrää ihmisiä, joita sen läpi kuljetettiin. He tarvitsivat paremman paikan sitä varten.

Täksi paikaksi muodostui noin 15 kilometriä kaupungin ulkopuolella oleva Choeung Ek, joka tänä päivänä tunnetaan paremmin nimellä Kuoleman kentät. Choeung Ekistä tuli paikka, jonne Tuol Slengin vangit tuotiin tapettavaksi. Vankilan porteista siis käveli ulos useampikin elävä ihminen, mutta vain päätyäkseen lopulliselle mestauspaikalle.

Choeung Ekiin saavutaan tänä päivänä suuren portin läpi. Suoraan portin edessä on korkea muistomerkki, jossa on tarkoitus hiljentyä hetki. Muistomerkin lasivitriineihin on kasattu noin 8000 pääkalloa, jotka on löydetty alueelta. Vitriinistä löytyy myös esimerkiksi reisiluita, sekä tappamiseen käytettyjä välineitä ketjuista terästankoihin.

Muistomerkin vierestä lähtee reitti alueen ympäri. Reitin varrella on lukuisia joukkohautoja, jotka on aidattu. Näistä haudoista on kaivettu valtavat määrät luita ja vaatteiden kappaleita. Kuolleiden ihmisten kappaleita löytyy edelleen: etenkin sadekauden aikana luita huuhtoutuu pintaan koko ajan. Me löysimme maasta ainakin yhden hammasrivistön, sekä kasan oranssia vaatetta, joka kertoo uhrin olleen munkki. Näitä pintaan tulleita luita on nosteltu lasivitriinien päälle. Vaikka kulkureitit on merkitty selvästi, aina on mahdollisuus seistä vahingossa jonkun luun päällä.

Choeung Ekin ehkä kuuluisin nähtävyys on puu, jota vasten Punaiset khmerit löivät pieniä lapsia. Puu on merkitty selvällä kyltillä, ja sen voi tunnistaa myös sadoista punotuista nauhoista, joita etenkin japanilaiset turistit ovat siihen ripustaneet. Samanlaisilla nauhoilla on koristeltu myös läheinen hauta, johon lasten ruumiit lopulta heitettiin.

Punaisten khmerien hallinnon häpeällisin tahra onkin sen suhtautuminen lapsiin: epäkelvoksi todettujen vanhempien lapset tapettiin surutta, minkä johdosta monet suvut kuolivat täysin. Choeung Ekin puu on hyvä paikka hiljentyä miettimään sitä, mitä pahaa lapsen pitää tehdä, että ansaitsee sellaisen kohtalon.

Tuol Sleng ja Choeung Ek ovat ehdottomasti Kambodzan tärkeimmät nähtävyydet, sillä niissä konkretisoituu koko kansan historia. Jos onnistuu sulkemaan silmänsä tuolta menneisyydeltä, on täysin mahdoton ymmärtää tämän päivän Kambodzaa. Hyvin monet maan tämän päivän ongelmista juontavat juurensa tuolta ajalta, jolloin perinteinen perhemalli murennettiin täysin, ja ihmiset opetettiin taistelemaan hengestään keinolla millä hyvänsä.