En muistanut miten ihanaa se on. Syyskuinen viikko Kreetalla oli ensimmäinen hyppy uuteen normaaliin.

Ei missään muualla voi liukua niin huolettomasti ja helposti todellisuudesta unelmiin.

Näin totesi nuori kirjailija Niko Kazantzakisin kirjassa Kerro minulle Zorbas. Teoksessa kirjailija matkustaa laivalla Kreetan saarelle ja ottaa satamasta seurakseen iäkkään Zorbasin, joka tarinoillaan kuljettaa hänet ympäri maailmaa. Zorbas kertoo paikoista, joissa on vieraillut, ja ihmisistä, joita on matkansa aikana tavannut. Silti kirjan vahvin maisema on itse Kreeta, jonka pienissä kylissä he toimivat.

Kirjailijan ja Zorbasin lailla minäkin matkustin Kreetalle. Tarkoituksenani ei ollut jäädä sinne pitkäksi aikaa, vaan käydä taas kokeilemassa sitä, miltä matkustaminen oikeasti tuntuu. Melkein kahteen vuoteen en ole ollut ulkomailla – lukuun ottamatta yhtä yötä Tallinnassa ja yhtä yötä Norjassa. Vieläkö sitä osaisi matkustaa? Olisiko siinä vielä sitä samaa hohtoa kuin kauan sitten?

.

En muistanut miten ihanaa se on: laskeutua lentokoneesta suoraan kentälle, jota reunustavat vuoret ja palmut, ja jolla minut ottaa vastaan lämmin ilma.

Parin viime vuoden aikana olen lentänyt vain pari kertaa Lappiin, jolloin minua on ollut vastassa kirpeä pakkasilma tai vastaavasti vähän kolean kostea etelän kevät. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa sitten marraskuun 2019 kokemaan taas tuon lämmön, joka lupaa paljon: paahtavaa aurinkoa, vieraita kulttuureja, suuria seikkailuja. Pääsin lentämään Kreetan saarelle, joka oli minulle aivan uusi matkakohde – kuten oikeastaan koko Kreikkakin.

Itse lentämisestä en näin koronan jälkimainingeissa juuri välittänyt. Koko pitkä päivä maskin takana oli haastava, ja ihmisiä oli vajaasta koneesta huolimatta liikaa. Puolentoista vuoden aikana olen oppinut kavahtamaan vähänkin suurempia ihmisjoukkoja. Lisäksi erilaiset rokotustodistukset ja maahantulokaavakkeet toivat lisäpainetta, jota ei lentämiseen ole ennen liittynyt. Etenkin Kreetan päässä Hanian lentokentällä kaikki laitettiin kaivamaan paniikissa kasseihin tungettuja lomakkeita, joita ei sitten kukaan kuitenkaan katsonut. Valmiina oltiin silti.

.

En muistanut miten ihanaa se on: saapua uuteen hotelliin ja alkaa heti haaveilla hyppäämisestä sen uima-altaaseen.

Majoituimme lähellä Hanian kaupunkia Agio Apostolissa, joka on enemmän pienten perhehotellien keskittymä. Meidän hotellimme Dionyssos Village oli ensin hieman hankala löytää, mutta vaatimattoman sisäänkäynnin jälkeen sisäpihalta löytyi ihanan vehreä puutarha lepotuoleineen ja ravintoloineen.

Ja tietysti se uima-allas. Miten ikävä minulla olikaan ollut jo pelkkää uima-altaan olemassaoloa. Sitä mahdollisuutta pitkän retkipäivän jälkeen vaihtaa nopeasti uikkareihin ja hypätä viilentävään altaaseen. Todellisuudessa altaan vesi oli niin kylmää, että kävin siellä vain muutaman kerran – ja silloinkin laskeuduin altaaseen henkeä haukkoen. Pilvisenä päivänä tyydyin vain makailemaan altaan reunalla, mutta toisaalta aurinkoisena päivänä otin kaiken irti altaan reunalla päivystävistä ilmapatjoista.

Dionyssos Village oli meidän pieni keitaamme keskellä koronatodellisuutta. Jo ennen aamiaista pyyhkeillä varattuja lepotuoleja, aktiivisessa käytössä olevaa biljardipöytää, sekä puista roikkuvia banaaneja, granaattiomenoita ja viinirypäleitä. Saksalaista hierojaa, jonka käsittelyyn kävin jättämässä toimistotyön stressin. Nopeasti tutuksi tullutta henkilökuntaa, joka melkein loppuun asti luuli meitä tanskalaisiksi, eikä millään ymmärtänyt neljää erilaista ruokavaliota, joihin ei mihinkään sisältynyt pekoni. Ja ennen kaikkea kreikkalaista iltaa, jonka aikana tanssittiin zorbasta ja huudettiin kovaan ääneen ”opa”.

.

En muistanut miten ihanaa se on: hieno hiekka, johon varpaat uppoavat, ja jota löytyy tavaroista vielä kotonakin.

Kreetan legendaarisin ranta on Elafonisi, ja me suuntasimme sinne heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä. Pienen ja kiemuraisen vuoristotien takaa löytyvä unelmaranta oli kaikkea sitä, mitä olin kuvista saattanut päätellä: kirkkaan turkoosia vettä, jonka läpi näkyvät kaikki pohjan muodot ja uiskentelevat pikkukalat; pitkälle jatkuvaa hiekkarantaa, jota reunustavat tummina kohoavat kalliot ja loputtomiin levittäytyvä parkkipaikka; sekä tietysti se sillipurkki, jolla lomailijat makaavat kylki kyljessä kaislavarjojen alla.

Me saavuimme rannalle hieman puolen päivän jälkeen toteamaan, että varjopaikan saaminen olisi täysin mahdotonta. Kyse ei ollut edes viikonlopusta, vaan maanantaipäivästä, joka rahastajan mukaan onkin yllättäen yksi suosituimmista. Saimme häneltä myös hyvän neuvon ryhtyä puoli kahden maissa seuraamaan tavaroitaan kerääviä ihmisiä ja syöksymään nopeasti paikalle. Järjestettyjen retkien bussit kun lähtisivät siihen aikaan, niin silloin olisi mahdollista saada paikka, jos olisi nopea.

Saimme lopulta pari tuolia ja viilentävän varjon yllättävänkin helposti, mutta toki se vaati pari röyhkeää lähestymistä kohti vieraita ihmisiä. Ranta oli kuvankaunis ja vedessä oli mukavaa kellua, mutta kieltämättä kokemusta hieman varjosti loputon ihmismeri, joka levittäytyi kaikkialle.

Toisen kerran ehdimme rannalle aivan oman hotellimme lähellä, jossa olisi ollut rantoja valittavaksi vaikka kuinka pitkälle lomalle. Myös meidän lähirantamme tuolit olivat ensin varattuja, mutta tunnelma oli muuten huomattavasti Elafonisia rauhallisempi. Oli uskomaton tunne taas kävellä tulikuumassa hiekassa ja siirtyä sitten viileään meriveteen kellumaan kevyisiin aaltoihin. Maistaa oikeasti suolainen vesi huulilla ja ihailla pohjalla lojuvaa meritähteä.

.

Tämä Kreetan maisema muistutti mielestäni hyvää proosaa: huoliteltua, niukkasanaista, vapaata turhasta rihkamasta, väkevää ja hallittua. Se ilmaisi olennaisimman yksinkertaisin keinoin. Se ei laskenut leikkiä, se halveksi keinotekoisia tehovaikutelmia, se ei suosinut paatosta, se sanoi sanottavansa miehisen karusti. Kuitenkin sen karujen piirteiden joukosta erottui yllättävää herkkyyttä ja pehmeyttä – suojaisissa rotkoissa tuoksuivat appelsiini- ja sitruunapuut ja kauempaa, meren aavalta huokui ehtymätön runollisuus.

En muistanut miten ihanaa se on: saapua historialliselle kohteelle, josta on kuullut koko ikänsä.

Muistan yli kymmenen vuoden takaa hetken, kun lähdimme Kairosta kohti Gizan pyramideja, ja yhtäkkiä korkeiden kerrostalojen takaa alkoivat häämöttää nuo majesteetilliset haudat. Oli uskomatonta yhtäkkiä lähestyä jotain sellaista, jonka oli nähnyt kuvissa aivan lapsesta asti miljoona kertaa.

Ihan samanlaista efektiä ei tullut saapuessamme Knossoksen minoalaisen palatsin raunioille, mutta silti kohteelle vievien kylttien näkeminen läikäytti jotain rinnassa. Suurena historian ja kivikasojen ystävänä parin tunnin ajomatka Haniasta pääkaupunki Iraklionin reunoille ei ollut minulle mikään uhraus, vaan kaiken vaivan arvoinen retki.

Knossos ei toki ole Petra tai Ephesos, vaan huomattavasti pienemmän mittakaavan kivikasa, mutta kun viimeisen parin vuoden merkittävin kivialue ovat olleet Askolan hiidenkirnut, tutkin muinaisen palatsin raunioita ja sieltä löytyneitä ruukkuja suurella innolla. Ja miten ihanaa olikaan taas tuntea hiestä läpimärkä paita, kun on vaeltanut paahteessa merkittävän kohteen äärellä.

.

En muistanut miten ihanaa se on: päätyä tilanteeseen, johon ei kotona koskaan itseään päästäisi.

Olen tottunut matkoilla sukeltamaan syvälle uuteen kulttuuriin, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että asiat tehdään vähän eri tavalla kuin meillä Suomessa. Kreikka ei sinänsä ole kovin erilainen Suomeen verrattuna, mutta yhden hetken ajan tunsin olevani taas jossain kaukana kotoa.

Kävimme patikoimassa Imbrosin solan, joka on pienempi versio kuuluisasta Samarian rotkosta. Samarialle meidän aikamme tai voimamme eivät nyt riittäneet, mutta Imbrosin solan laskeutui vajaassa kolmessa tunnissa. Laskeutuminen oli loivaa alamäkeä kivikossa, joten 8 kilometrin rajapyykin lähestyessä jalat alkoivat olla jo aika väsyneen tuntuiset. Tiesin koko ajan, että solan alapäästä meidän pitäisi päästä taksilla takaisin ylös Imbrosin kylään, minne olimme jättäneet auton.

Heti solan alapäässä olikin vastassa pieni kioski, jonka pihasta lähti avolava-auto täynnä patikoijia. Iäkäs nainen tuli vastaan ja kysyi tarvitsisimmeko taksikyydin. Tietysti. Asetuimme muutaman muun seurueen kanssa odottamaan seuraavaa autokyytiä. Kyytejä olisi varmasti helpommalla saanut kävelemällä vielä hieman pidemmälle, mutta siinä nyt nökötimme kiltisti. Minua myös hieman kiehtoi ajatus avolavakyydistä, jollaisessa olen ollut viimeksi Kaakkois-Aasiassa joskus kauan sitten.

Kun meidän kyytimme vihdoin saapui, ajoneuvo ei ollutkaan avolava-auto vaan pikkubussi. Olin salaa vähän pettynyt – etenkin kun rouva istutti minut tiukoin sanoin etupenkille kuskin viereen. No kyyti ei lopulta ollut yhtään niin mukava kuin kuvittelin, sillä teini istutettiin suoraan syliini, ja koko muu porukka tungettiin kuin sardiinit pikkubussin takaosaan. Tuon taksimatkan aikana turvavälit olivat pelkkä vitsi. Kun vielä ajomatka Imbrosiin oli melkein parikymmentä minuuttia vuoren rinnettä kohoavaa serpentiinitietä ylöspäin, ei myöskään matkustajien turvallisuus ollut ihan ykkösluokkaa. Ainakin teini olisi ensimmäisenä lentänyt ulos tuulilasista.

Oli ehkä tyhmää mennä tuohon kyytiin, sillä maksamalla rutkasti lisää olisi saanut ihan oman henkilökohtaisen taksin turvavöineen. Samaan aikaan koko tilanteessa oli kuitenkin sitä samaa taikaa, jota usein on ilmassa Kaakkois-Aasiassa, kun asiat vain ympärillä tapahtuvat. Ennen kuin huomaatkaan, sinut ja matkatavarasi on nostettu jonkun auton lavalle tai veneen kyytiin, missä ihmettelet, että mihinköhän ollaan menossa. Perille kuitenkin aina pääset.

En muistanut miten ihanaa se on: ottaa riski ja kävellä sisään epäilyttävän ravintolan ovesta vain huomatakseen löytäneensä koko matkan ihanimman tavernan.

Kreetalla, kuten muissakin turistikohteissa, matkailijoille on tarjolla ruokaa jokaisella kulmalla. Ravintoloita on aivan vieri vieressä, ja niistä jokainen yrittää saada juuri sinut asiakkaakseen. Minä olen jo kauan sitten oppinut lähtemään sinne syrjäisille kujille, mistä yleensä löytyvät ne miellyttävimmät kokemukset.

Tällä matkalla emme kulkeneet suurten kulinaaristen elämysten perässä. Toki söimme Hanian kehutuissa kalaravintoloissa ja maistoimme lähikioskin gyroksia, mutta söimme myös monta annosta ranskalaisia hotellin omassa ravintolassa tai nakersimme kaupasta ostettuja eväitä parkkipaikalla.

Rethymnonissa kuitenkin tapahtui se, mistä aina haaveilen. Yritimme ensin pysähtyä lounaalle ravintolaan, josta oli hienot näkymät kaupungin yli. Terassi oli täynnä ja henkilökunta kiireistä, eikä tunnelma vakuuttanut. Kun emme olleet pitkän odotuksen jälkeen vielä saaneet edes ruokalistoja, päätimme lähteä etsimään toista vaihtoehtoa.

Kahden syrjäisen kujan risteyksessä oli kaksi pientä pöytää, joiden vierestä avautui ovi ravintolaan sisälle. Nälkäisinä päätimme astua ovesta rohkeasti sisään ja meitä olikin vastassa ihana pieni kreikkalainen taverna. Tämä oli muuten ainoa paikka, jossa vanha omistaja kysyi meiltä elekielellä, että onhan meillä rokotukset otettuna.

Ravintolan henkilökuntana hääri niin monen ikäpolven ihmisiä, että heidät oli helppo yhdistää perheeksi. Jokaisella oli oma tehtävänsä, koska kaikki eivät puhuneet englantia, kun taas toiset keskittyivät pelkkiin kysymyksiin vastaamiseen. Vanhan isännän tehtävä oli istua matalan nurkkapöydän ääressä ja rahastaa lopuksi. Hän ei sieltä noussut, vaan hänen luokseen mentiin maksamaan.

Täällä tavernassa uskalsin myös maistaa moussakaa, ja kyllä kannatti. Tuollaista uskon oikean moussakan olevan ja se oli juuri täydellinen lounas keskellä sateista kaupunkipäivää. Reilu tunti tuossa tavernassa oli tunnelmallisempi kuin koko muu päivä Rethymnonin ruuhkaisilla kujilla.

.

Olin onnellinen ja tiesin sen. Kun koemme onnen, meidän on useinkin vaikeaa tajuta sitä onneksi, mutta kun se on ohi ja silmäilemme taaksepäin, huomaamme yhtäkkiä – joskus yllättyneinä – , kuinka onnellisia olemme. Minä taas täällä Kreetan rannalla koin onnen ja tiesin samaan aikaan olevani onnellinen.

En muistanut miten kamalaa se on: palata kotiin edes lyhyen matkan jälkeen.

Kotona on hyvä olla, mutta palaaminen matkalta on aina suuri järkytys. Minun tapauksessani sillä ei tunnu olevan merkitystä, kuinka pitkä matka on tai miten kauas se on suuntautunut – paluu kotiin ei mene koskaan rutiinilla.

Laskeutuminen Helsinki-Vantaalle, juna- ja metromatka kotiin, kotona odottava tyhjä jääkaappi ja purettavat matkatavarat aiheuttavat aina tunteen, että haluaisi vain kääntyä kannoillaan takaisin. Myös tieto odottavasta työviikosta ja kaikista velvollisuuksista painavat aina raskaana niskassa. Nyt sentään minua odottivat kotona kaksi kolmesta lapsesta, joita olikin ollut jo ikävä. Tämä lievitti tuskaa hieman, mutta silti ensimmäinen ilta paluun jälkeen meni tekemättä mitään.

Paluutuskasta huolimatta lähtisin uudestaan matkalle vaikka heti. Vaikka tällä hetkellä lentomatkustaminen on aika tuskallista kaikista turvaväleistä ja paperisotkuista ja maskin käytöstä johtuen, lähtisin mielelläni uudestaankin. Niin ihanaa matkustaminen taas oli.

Kaikki ne uudet tuoksut, tunteet ja maisemat, joita ei ole kokenut lähes kahteen vuoteen. Vieras kieli, jota ei osaa edes lukea. Vieressä kohoavat vuoret, joita pitkin kulkee loputtomasti serpentiiniteitä. Trooppiset hedelmät, jotka kurkottelevat suuhun suoraan puusta.

Mitä kauemmin elän, sitä kapinallisemmaksi minä muutun. Minä en antaudu, minä tahdon valloittaa maailman!

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Niko Kazantzakisin teoksesta Kerro minulle Zorbas (Tammi 1954, suomentaja Vappu Roos).