Suomi-kohde numero 31: Sydän-Savo

Kun savolainen alkaa puhua, vastuu siirtyy kuulijalle.

Näinhän se on: tällaiselle eteläsuomalaiselle jokaisessa savolaisen lausumassa sanassa on ihan liian monta konsonanttia ja vokaalia, ja diftongit ovat yleisempiä kuin ala-asteen äidinkielen kokeessa. Miten sitä pittäis ymmärtää mittään?

Minun lapsuuteeni Savon murre kuitenkin liittyy vahvasti: se on se murre, joka minun mielessäni yhdistyy kirkkaaseen auringonpaisteeseen, pitkiin kesäpäiviin ja lämpimään rantaveteen. Lannan tuoksuun, karanneisiin sikoihin ja heinäpeltoihin. Se on se murre, jonka säestyksellä pieni kaupunkilaistyttö tutustui oikeaan maatilaan ja suomalaiseen maaseutuidylliin.

Minun isäni on syntynyt Iisalmessa. Hänessä ei ole jäljellä tippaakaan savolaisuutta, mutta hänen sukunsa on yhä siellä. Meidän perheemme kesätraditioon kuuluikin aina automatka isäni sukulaisten luo Iisalmelle ja Pielavedelle. Ajoimme pikku-Saabilla tai kupla-Volkkarilla monta sataa kilometriä: yövyimme matkan varrella jollakin leirintäalueella ja yritimme yhdistää matkaan jonkin mukavan kohteen, kuten Mikkelin torin tai Savonlinnan.

Perillä meitä odotti aina se idylli, jollaisia olen myöhemmin nähnyt vain elokuvissa: miehiä peltotöissä, naisia huivit päässä leipomassa leipää ja lapsia juoksentelemassa pitkin pihoja yhdessä eläinten kanssa. Yhden sukulaisen ovivahtina oli koiran sijaan lammas, joka ei tosiaan ollut helpoimmasta päästä ohitettavia. Me ruokimme lampaita, kävimme uimassa ja seurasimme leikeissä sukulaislapsia, joita oli vaikea ymmärtää. Vessahädän yllättäessä he juoksivat pusikkoon, kun me lähdimme etsimään lähintä vessaa. Viikon tai kahden päästä ajoimme takaisin kotiin ruskettuneina ja hiukset täynnä heinänkorsia.

Yritin tänä syksynä palata noihin lapsuuden kesiin ja lähteä etsimään vanhoja mansikkapaikkojani. Isäni sukulaiset olivat päättäneet kokoontua vanhoille laitumilleen vaihtamaan kuulumisia ja kiertämään vielä kerran läpi paikat, joissa yhdessä kasvoivat isoiksi. Minäkin olisin mielelläni vielä palannut sinne pellon reunalle ja kuullut murteen korvissani.

Matka ei kuitenkaan toteutunut, sillä viikonlopuksi sovittu ohjelma muuttui iloisesta jälleennäkemisestä taas yksiksi hautajaisiksi. Suurta sukulaisjoukkoa koossa pitävä sukupolvi sammui lopullisesti, kun isäni enon vaimo kuoli. Suvun vanhempi väki lähti hautajaisiin, ja minä jäin kaiholla katselemaan vanhoja valokuvia 1980-luvun kesistä: rantaan lipuvasta puuveneestä, kattotalkoista ja heinää hamuavista lampaista.

Mitään noista ei tietenkään ole enää olemassa, sillä Suomi on muuttunut maaseutuyhteiskunnasta kaupunkien jonoksi. Pellot on laitettu pakettiin, eläimet keskitetty suuriin yksiköihin ja puuveneet vaihdettu lasikuituisiin pikaversioihin.

Silti jäljellä on vielä se murre: runsas, kiemurainen ja polveileva. Vieläkään en oikein ymmärrä Savon murretta, enkä sen puhujia, mutta aina vain se kuitenkin nostaa mieleeni auringonpaisteen ja iloiset hetket. Älkää siis savolaiset ihmetelkö, jos seurassanne katseeni muuttuu poissaolevaksi: se on vain lämpimiä muistoja ja kaipuuta menneeseen.

---

Finland is full of dialects, that sound strange even to other Finnish ears. One of the trickiest ones is the dialect of Savo, which you can hear in central Finland. There is even a saying: ”when someone from Savo is talking, the responsibility immediately lies on the listener”. It means that it’s impossible to understand – let alone trust – them.

I have very fond memories of the Savo dialect from my childhood. For me it’s the dialect that takes me straight to the happy days of my childhood: bright sunshine, long summer days and the warm water in the lakes. The dung, the pigs and the hay fields. It’s the dialect that helped this little city girl get to know real country life.

My father was born in Iisalmi, which is right in the heart of Savo. There’s nothing of that left in him, but his relatives are still there. That’s why we used to drive there every summer when I was a child. We used to take our little car hundreds and hundreds of kilometers to Iisalmi or Pielavesi to visit his relatives. It took us a couple of days to get there, but we always tried to see something interesting on the way.

Once there we were greeted by a sight that I haven’t seen since – except in the movies: men working in the hay fields, women with their hair covered with a scarf baking bread, and kids running around with farm animals. One of my relatives had a sheep guarding the front door instead of a dog. The sheep didn’t want to let us in, because he had a mission. We used to feed the sheep, went for a swim and followed our little cousins, who we didn’t really understand, but who always had something to do. After a week or two we drove back with a good tan and some hay in our hair.

I tried to go back to those childhood summers this fall. My father and his relatives decided to get together one more time and visit those familiar places, where they grew up together. I would have liked to join them very much.

The fate decided otherwise and the happy get-together turned into yet another funeral. As my grandmother’s brother’s wife passed away, the generation that kept us together was all of a sudden gone. The older members of the family went to a funeral, as I stayed behind watching pictures of the summers in the 1980’s: a wooden boat sliding ashore, cousins fixing the roof and the sheep trying to get their share of the hay.

None of those things excist anymore, because Finland has turned from an agricultural society to a row of cities. No more hay fields or houses with just a few animals. But the thing that still excists is the dialect: rich, winding and full of details. I still don’t understand much of it, but still it brings back all the good memories: the sunshine and all those happy moments.