Hiihdon maailmanmestaruuskilpailut Lahdessa. En ole varmaankaan ainoa, jonka mieleen tulevat ensimmäisenä vuoden 2001 kisat, joiden jälkeen Paavo M. Petäjä istui pitkän pöydän ääressä kasvot punaisina selittelemässä suomalaisen hiihdon kohdannutta katastrofia.
Voisihan sitä muistella myös vuoden 1989 kisoja, joissa Marja-Liisa Kirvesniemi, Pirkko Määttä ja Marjo Matikainen ottivat peräti kaksi kolmoisvoittoa perinteisillä matkoilla, mutta useimmiten mieleen tulevat kuitenkin nuo kisat, jotka lopettivat ainakin Mika Myllylän ja Harri Kirvesniemen menestyksekkäät hiihtourat.
Tällä viikolla alkavat järjestyksessään seitsemännet hiihdon maailmanmestaruuskilpailut Lahdessa. Luultavasti koko Lahti, jos ei jopa koko Suomi, toivoo, että sanayhdistelmään voitaisiin kohta liittää jotain muutakin kuin kiellettyjä aineita. Onhan kilpailuissa koettu monta menestyksekästäkin hetkeä.
Minä en kuitenkaan muistele Lahden mäkimonttua vuoden 2001 tai edes vuoden 1989 vuoksi, vaikka silloin mäkihyppymaajoukkue sai kultaa ja Jari Puikkonen voitti suurmäen, vaan vuoden 1991 vuoksi. Silloin montussa esiintyi minun lempibändini: New Kids On The Block.
Keväällä 1991 olin iloinen kuudesluokkalainen. New Kids On The Block oli minun ja parhaan ystäväni suurin intohimo, ja kun eteen avautui mahdollisuus lähteä katsomaan tätä bändiä Lahteen, tartuimme ilolla tilaisuuteen. Mukaamme lähti kolmas tyttö, jonka isä kuljetti meidät konserttipaikalle ja sieltä takaisin kotiin Kotkaan.
Muistan illasta lähinnä pitkät jonot. Mäkimontussa ei tietenkään ollut minkäänlaisia merkittyjä paikkoja, joten fanit olivat tulleet jonottamaan jo päiviä aikaisemmin. Kun saavuimme paikalle, kävelimme tuon pitkän jonon ohi ja katselin ihaillen minua hieman vanhempia tyttöjä, jotka olivat paikalla tositarkoituksella. Heillä ei ollut minkäänlaista tarkoitusta jäädä taka-alalle, vaan he aikoivat juosta eturiviin ja kerätä kaiken mahdollisen huomion.
Me tyydyimme kävelemään sisälle rauhallisesti ja jättäytymään korkealle montun seinämälle. Sieltä näki kieltämättä hyvin lavalle, mutta itse hahmot olivat niin pikkuriikkisiä, että oli aika vaikea erottaa heitä toisistaan. Onneksi osasimme konsertin käsikirjoituksen ulkoa, joten tiesimme koko ajan, kuka seuraavaksi astuisi lavalle, ja missä vaiheessa Jordan ottaisi paitansa pois. Edelleen minulla on albumillinen kuvia suuresta lavasta, jolla on pieniä hahmoja.
New Kids On The Block oli tietenkin hieno kokemus, mutta luultavasti hienointa oli suuri yleisötapahtuma. Niin paljon ihmisiä yhdessä paikassa samasta syystä kuin minäkin. Meitä kaikkia yhdisti tietty asia.
Heti toukokuisen konsertin jälkeen yhtye julkisti saapuvansa Suomeen vieläpä saman vuoden puolella marraskuussa. Liput Helsingin jäähalliin tulivat myyntiin lähes heti. Me myöhästyimme, emmekä saaneet lippuja, mikä sillä hetkellä tuntui maailmanlopulta.
Marraskuussa olimme kuitenkin jo siirtyneet yläasteelle, eikä yhtyeellä ollut enää samanlaista vaikutusta. Toki leikkasin edelleen lehdistä irti vierailua koskevat uutiset, mutta missään vaiheessa en edes ajatellut lähteväni Helsinkiin heidän perässään. Ajat olivat muuttuneet.
Nordic World Ski Championships are starting in Lahti this week. The last time those championships were held in Lahti in 2001, it was a disaster for Finnish skiing. Many of Finland’s best skiers got caught using forbidden substances.
One could also try to remember the championships in Lahti in 1989, when Marja-Liisa Kirvesniemi, Pirkko Määttä and Marjo Matikainen took two triple victories, but most of us remember the championships of 2001. The championships that start this week are the seventh held in Lahti, so there should be a lot more to remember.
For me the venue of these championships means something completely different than skiing. It was also the venue of my very first big concert: New Kids On The Block.
In 1991 I was an excited sixth-grader. New Kids On The Block was the biggest passion in my and my best friend’s lives, and when we got the chance to go see the band in Lahti, we couldn’t have been happier. We were accompanied by a third girl, whose dad took us there and right back home after the concert.
I remember the long queues. There were no marked seats, so the biggest fans had got there days before the concert. When we walked past the queue, I looked at the older girls with much admiration. They were determined to be on the front row.
We settled for walking in slowly and staying far back. We could see the stage well, but we were so far away that it was hard to tell who was on stage. We were happy we knew the script beforehand, so we always knew what was going on even though we couldn’t really see. I still have a large album full of pictures of these tiny artists.
Of course the concert was a great experience, but probably the greatest thing was the large public. I had never been to an event like that, and we were all connected by this one thing.
Right after the concert in May the band made an announcement that they would be coming back to Finland in November. We couldn’t get tickets there, which then felt like the end of the world.
By November we had moved from middle school to high school, and the band wasn’t playing that big of a part in our lives anymore. I did follow the news about the concert, but I didn’t even consider going to Helsinki to see them. The times they had a’changed.
No Comments