In English Suomi

Suomi-kohde numero 46: Salpa-asema

”Pitäisi kyllä joskus pysähtyä tuollakin.” Varmasti meidän jokaisen tutun reitin varrelta tai lähiympäristöstä löytyy paikka, jonka ohi mennessään tulee käytettyä tuota lausetta. Joku paikka, joka on niin lähellä, ettei siellä vain tule vierailtua, vaikka syytä olisi.

Minulle tuo paikka on jo pitkään ollut Salpa-asema Luumäellä. Olen ajanut sen ohi mökille ja sukuloimaan koko ikäni, ja vähintään koko 2000-luvun olen ihaillut tien varteen pystytettyä suurta valkoista kylttiä, jossa hyvin suorilla mustilla kirjaimilla lukee SALPA-ASEMA. Minkäänlaisia nähtävyysmerkkejä tai muita hienouksia sen ympäristössä ei ole, vaan kaiken tarvittavan informaation saa tuosta kyltistä.

Luumäen Salpa-asema on osa Salpalinjaa, joka rakennettiin Suomen itärajalle talvisodan jälkeen 1940-1941. Linjan pituus on yli 1200 kilometriä, ja se ulottuu Suomenlahdelta aina Savukoskelle asti.

Salpalinjan rakentaminen aloitettiin marsalkka Mannerheimin käskystä juuri Luumäen ja Suomenlahden välisestä pätkästä, josta tulikin kaikkein vahvimmin linnoitettu osa. Linja koostuu betonisista tai kallioon louhituista kantalinnoitteista, puisista kenttälinnoitteista, sekä noin 350 kilometristä taistelu- ja yhteyshautoja. Kiviestettä on ollut yli 200 kilometriä ja piikkilankaestettä 315 kilometriä. Salpalinjaa onkin kutsuttu Suomen suurimmaksi rakennusprojektiksi kautta aikojen.

Salpa-asema

Jos Salpa-aseman ainoa merkki tielle päin on tuo pelkistetty musta-valkoinen kyltti, avautuu metsässä eteen iso pala suomalaista sotahistoriaa. Pienillä nuolikylteillä merkitty reitti kiertää läpi muutaman korsun ja johdattaa pitkin yhdyshautoja. Polut ovat hyvässä kunnossa, ja rakennuksiin pääsee kurkistamaan sisään.

Parhaassa kunnossa on heti reitin alkupäässä oleva teräsbetonikorsu,jota pidetään yllä maanomistajan toimesta. Salpalinja oli vuoteen 2003 asti Puolustusvoimien hallinnassa, minkä jälkeen se siirtyi valtiovarainministeriön omistukseen ja Senaatti-kiinteistöjen hoidettavaksi. Senaatti-kiinteistöt ei kuitenkaan halunnut pitää korsuja auki yleisölle, minkä vuoksi maanomistaja itse on sähköistänyt teräsbetonikorsun, ja jättänyt sinne esitteitä ja vieraskirjan yleisölle.

Salpa-asema

Salpa-asema

Salpa-asema

Maanomistajan päätöstä ja omistautuneisuutta täytyy ihailla, sillä ilman pääsyä korsuun vierailu Salpa-asemalle jäisi paljon vajaammaksi kokemukseksi. Vaikka rakennelmat ovat vaikuttavia myös ulkoapäin, ja majoituskorsuun on jännittävää kurkistaa oviaukosta, vasta astuminen korsuun saa aikaan vaikutelman siitä, millaista korsuissa on ollut oikeasti olla. Kapeat kivikäytävät ja matalat avotilat, joiden kosteutta on yritetty saada pois pienellä puuhellalla. Leveät puulaverit, joilla on ollut tarkoitus maata useampikin mies kylki kyljessä. Pienet syvennykset, joiden kapeista aukoista on pitänyt tarkkailla vihollisen saapumista ja yrittää ampua laukaus jos toinenkin.

Salpa-asema

Salpa-asema

Salpa-asema

Salpa-asema

Lapsille astuminen korsuun aiheutti paljon tunteita: ensin paikka tuntui jännittävältä, mutta tiedon hieman lisääntyessä ahdistus ajoi nopeasti ulos. Ajatus siitä, että olisi sisällä korsussa, jonka yhdestä ovesta ei niin vain livahdeta ulos, vei pois kutkuttavan jännityksen. Tilalle tuli suuri hämmästys siitä, miten oikeasti joku on voinut joutua sinne odottamaan vihollisen tuloa niihin ahtaisiin ja pimeisiin tiloihin. Ja hyvä, että hämmästys tuli, sillä vain itse näkemällä ja ahdistumalla voi saada jonkin käsityksen siitä, millaista puolustaminen on oikeasti ollut.

Salpa-asema

Salpa-asema

Salpa-asema

Salpa-asema

Salpalinja tosin ei koskaan joutunut sotatoimiin: neuvostojoukkojen eteneminen saatiin pysähtymään jo ennen Salpalinjaa. Linja oli kuitenkin osittain miehitetty, ja sen on omalta osaltaan ajateltu vähentäneen Neuvostoliiton haluja lähteä miehittämään Suomea.

Suomen puolustusvoimat kuitenkin pitivät Salpalinjan korsuja yllä salaa koko Kylmän sodan ajan aina 1980-luvulle saakka, vaikka sodankäynti muutti muotoaan koko ajan. Enää ei uskota linjapuolustuksiin, minkä vuoksi Salpalinjakin saa nyt toimia turistinähtävyytenä ja muistutuksena ajoista, jolloin vahvalle puolustuslinjalle vielä oli tarvetta.

Salpa-asema

Salpa-asema

Salpa-asema

Meille turisteille se on pala historiaa, jonka äärelle kannattaa pysähtyä, vaikka kuinka tekisi mieli paahtaa ohi sadan kilometrin tuntivauhtia. Nopea pysähdys vaikka Luumäen Salpa-asemalla on nopea happihyppely metsässä, mutta jättää muistiin pitkän jäljen ajoista, jolloin ei ollut yhtä turvallista kuin tänä päivänä.

Ja lapsille paikka on ennen kaikkea mahdollisuus seikkailla: risteileviä polkuja, syviä yhteyshautoja, pimeitä korsuja, korkeita betonirakennelmia ja valtavia teräviä kivenjärkäleitä. Ja toivottavasti myös pieni katsaus niihin päiviin, josta vanhemmat sukulaiset aina puhuvat.

Salpa-asema

Salpa-asema

Jos Salpalinja ja sen historia kiinnostavat enemmänkin, kannattaa vierailla myös hieman etelämmässä Miehikkälän Salpalinja-museossa.

 


 

I’m sure all of us have a place, that we go often by, and always think that we should stop there sometimes. A place that is so close, that you never visit there, even though you should.

For me that place has been for a long time the latch position at Luumäki. I’ve passed it several times on my way to the summer place and to see relatives, and for a long time I’ve admired the big white board that simply says SALPA-ASEMA, which means latch position in Finnish. There are no signs that there is a sight or an attraction, but that simple sign says it all.

The latch position at Luumäki is a part of the latch line that was built in the 1940’s after the Winter War. It’s over 1200 kilometers long, and reaches from the Gulf of Finland all the way up to Savukoski in northern Finland.

The building of the latch line was started by the order of Marshal Mannerheim from the part between Luumäki and Gulf of Finland. It became the strongest part of the line: it consists of fortifies mined deep into the rock or built from either concrete or wood, and of about 350 kilometers of trenches. There have been over 200 kilometers of stone barrier and 315 kilometers of barbed wire. This latch line has been called the biggest construction project in the history of Finland.

If the only sign of the latch position is that simplified black and white sign, the forest reveals a great part of Finnish military history right when you step in to it. The path is marked with small arrows and it goes through a few dugouts, and leads you along the trenches. The paths are in good condition and you can look into some of the buildings.

The first built structure you see is the dugout built from reinforced concrete. The landowner keeps it in good condition and open to public. The latch line was owned by the Finnish Defense Forces until 2003, when it was transferred to the Treasury and under the care of Senaatti-kiinteistöt. They didn’t want to keep the dugouts open, which is when the landowner himself decided to put electricity to the first dugout and leave some brochures and a guest book there.

I have to admire the landowner’s decision and dedication, because without having the chance to enter into one of the dugouts the experience would be much more subdued. Even though the structure is impressive even from the outside, you have to step in to fully get the idea of what it has been like to hide out in a dugout. You have to see for yourself the narrow stone isles and low ceilings, and the wide wooden beds where men were suppose to sleep side by side and the small holes, where they were supposed to be watching the enemy come closer.

Stepping into the dugout created a lot of feelings for the kids too: first it was exciting, but as they learned a bit more, they wanted to get out. The idea of being inside a dugout, and not be able to leave, took the excitement away. Instead came that big confusion about the possibility, that the place was meant only for hiding and waiting for the enemy to come. I’m glad they got confused, because only by seeing for themselves and realizing what the place is for, they can get some kind of an idea on what it’s like to defend your country.

The latch line was never used in the wars: the progress of the Soviet forces was stopped before the latch line. The line was partly occupied, and it has been said, that that might have had something to do with Soviet Union not wanting to go and occupy the entire Finland.

The Finnish Defense Forces kept the latch line open secretly during the entire Cold War all the way until the 1980’s, even though warfare was changing dramatically. Nowadays line defense is not in use anymore, which is why the latch line can now operate as a tourist attraction and as a reminder of the times, when there still was use for a defense line.

For us tourists it’s a piece of history, that’s worth the stop even though you’d really like to keep on going 100 kilometers per hour with your new car. A quick stop at the Luumäki latch position is a short break in the woods, but it’ll leave a big mark on your memory about the times, when it wasn’t as safe as nowadays.

And for the kids it’s a chance to adventure: crossing paths, deep trenches, dark dugouts and high concrete structures with huge rocks. And hopefully a small peek to the days what their older relatives are always talking about.

You Might Also Like...

No Comments

    Leave a Reply