Sadekaudella sataa vettä ja muita opetuksia matkan varrelta

Tämän vuoden pitkä reissu on nyt heitetty. Rinkat on purettu ja pyykkivuoret valloitettu. Aamuherätys on edelleen viideltä, mutta se ei täyspimeässä päivässä hämmästytä yhtään.

Seitsenhenkisen joukkueemme tie vei ensin Bangkokiin ja sieltä Ko Samuille ja Chiang Maihin. Näistä Ko Samui ja Chiang Mai olivat uusia tuttavuuksia ja mukaan tarttuikin taas monta uutta oivallusta.

1. Ko Samuilla sadekausi tarkoittaa sitä, että sataa. Aiemmat kokemukset Thaimaan sadekaudesta ovat olleet säännölliseen aikaan toistuvia sadekuuroja, jotka eivät ole paljon menoa haitanneet. Nyt otimme riskin ja suuntasimme Samuille, vaikka siellä sadekausi oli vielä kiivaimmillaan. Saimmekin nopeasti huomata, että Samuilla vesisade saattoi tulla milloin tahansa ja saattoi kestää minkä aikaa tahansa. Ihan kuin Suomen kesä.
2.  Sateessa majoituksen taso korostuu. Aloitimme Ko Samuilla hieman edullisemmassa majoituksessa kauempana rannasta. Tämä tarkoitti sitä, että aina kun saimme koko porukan liikkeelle kohti rantaa, pitikin suunnistaa takaisin sadepilvien noustua taivaalle. Lisäksi vesi lainehti asunnon ovella, ja satoipa sitä sisään olohuoneen katostakin. Toiseksi viikoksi nostimme hieman panoksia ja muutimme rannalle, jolloin sateen yllättäessä oli mahdollista kipaista hetkeksi suojaan. Toisella viikolla tosin satoi vain yhtenä päivänä.
3. Vesiskootterilla ajelu on vaarallista. En ole koskaan ymmärtänyt tarvetta lähteä pärräämään veden päälle laitetulla mopolla, mutta Ko Samuin Chaweng Beachilla tämä harrastus osoittautui entistä epäilyttävämmäksi. Netistä oli helppo löytää kasa tarinoita vesiskootterin vuokraajista, jotka olivat tulleet huijatuiksi vuokranantajien toimesta. Hotellikirjasta jopa löytyi täysi sivullinen vuodatusta siitä, kuinka resortit eivät missään nimessä suosittele vuokraamista, vaan ovat yrittäneet enemmänkin suitsia liiketoimintaa. Todistimme myös sitä, kuinka kahdelle umpihumalaiselle annettiin mukisematta vesiskootterit, ja hetkeä myöhemmin heitä haettiin ison joukon voimin pois vedestä. Humalaisemmalla oli jonkinlaista tuuria, mutta toista elvytettiin rantahiekalla pitkään. Elvyttämisenkin hoitivat kaksi paikalle sattunutta turistia, kun taas vuokranantajista ei pelastustoimissa juuri apua ollut. Heidän lapuissaan luki suurella, ettei minkäänlaista vakuutusta ole, mikä selvästi koski myös ihmishenkeä.
4. Kiinalaisturistit voivat polkea alleen. Miljardin ihmisen Kiinasta tulee tietenkin myös paljon turisteja. Heidän ylivoimansa näkyy turistikohteissa eniten siinä, että he kulkevat suurina ryhminä omalla bussikuljetuksellaan. Bussit odottavat aikaisin aamulla hotellien edustalla valmiina kuljettamaan ryhmiä nähtävyydeltä toiselle. Suomalaiselle matkailijalle kiinalaiset näyttäytyvät silloin, kun he huomaavat vaalean lapsesi. Yhtäkkiä he ryntäävät kaikki luoksesi ja piirittävät sinut ja lapsen. Puheesta saa selvää ainoastaan sanat ”baby” ja ”smile”, mutta periksi he eivät anna. Vaikka kuinka yrität kävellä eteenpäin seuraavaa temppeliä kohti, he repivät käsivarresta ja seisottavat poseeraamaan jokaisen ryhmän jäsenen kameralle. Sinut he luultavasti rajaavat kuitenkin pois kuvasta, sillä tärkeintä on lapsi. Useimmiten lupia ei kysellä, vaan vaaleat lapset ikään kuin kuuluvat lipun hintaan. Puutteellinen kielitaito estää ymmärtämästä vitsikkään vanhemman heittoa siitä, minkä verran lapsen kuvaaminen maksaa, tienaavathan rannalla partioivat apinatkin poseeraamisesta.
5. Lapset eivät ole tasa-arvoisia. Kolmen vaalean tytön kanssa matkustaessa selvittelyä vaati se, että kaikki saivat ulkopuolisilta huomiota eri tavoin. Kun vauvaa vietiin ravintoloiden keittiöihin ja lentoemäntien omiin tiloihin ja kuvattiin kymmenillä ja taas kymmenillä kännykkäkameroilla, nelivuotias sai korkeintaan pienen taputuksen päälaelle. Hänen oli turha odottaa ylimääräisiä huomionosoituksia, kun taas tokaluokkalainen sai hädin tuskin kohteliaan hymyn. Häntä kohdeltiin jo melkein kuin aikuista, jolle kumarretaan joka välissä. Ymmärrettävästi vauva ei kaikissa tilanteissa ollut isosiskojen mieleen, kun he saivat seistä odottamassa, kun pikkusiskoa vietiin sylistä ja hauskuudesta toiseen. Vanhempana on hyvin vaikea selittää, miten on mahdollista, että muutaman vuoden aikana ihmisestä häviää kaikki se söpöys, joka joskus todistettavasti on ollut olemassa.

Neljän viikon aikana tuli taas todistettua, että matkailu avartaa. Opimme nappaamaan punaisen songthaew’n lennosta, opimme etsimään kuljettajan Suwarnabhumin kohtauspaikalta. Opimme tilaamaan hedelmäpirtelöitä ja limesoodaa. Opimme, ettei kuljettajaa voi pyytää viemään Chiang Main vanhaan kaupunkiin, koska se on niin laaja käsite, vaan tiedossa pitää olla jokin selkeä kohde. Opimme myös, että 20 bahtia on sopiva tippi tarjoilijalle, kun taas 40 bahtia on jo aivan liikaa.

Mikään näistä uusista opeista ei auta selviämään suomalaisen joulukuun synkkyydestä, eikä niillä oikein voi päteä kavereiden keskuudessakaan. Ehkä tiedolle kuitenkin löytyy käyttöä taas jonain päivänä, kun matkalaukut on pakattu. Ja ainakin ne voi kirjata ylös matkapäiväkirjaan sitä päivää varten, kun matkakuume seuraavan kerran jyllää pahimmillaan.