Ruoat, jotka jäivät syömättä

Apinan aivot, verta pursuavat iilimadot ja ihmisen istukka. Madventures esitteli 2000-luvun alussa maailman yrjöttävimpiä keittiöitä, joiden antimia sitten kilpaa maistelivat. Tällä hetkellä ohjelmaa voi seurata uusintana joka arki-ilta ja lisäksi keskiviikkoisin televisiossa pyörii kaksikon oma ruokaohjelma Mad Cook.

Nyt muutaman uusintajakson Madventuresia katsoneena minun täytyy todeta, että maailma on reilussa kymmenessä vuodessa tosiaan muuttunut. Monet ruoat eivät enää hetkauta eksoottisuudellaan, vaan kaikenlaiseen ravintoon on törmännyt kotiseudullakin. Esimerkiksi tuolloin hämmästellyt hyönteiset ovat nyt ruokamaailman uusimpia trendejä, ja hyvin moni suomalainenkin on niitä ehtinyt maistamaan.

Cocoa etsimässä -blogin Arna ja Arto polkaisivat vähän aikaa sitten käyntiin #maistuvamaailma -haasteen, jossa he kehottavat kaikkia jakamaan sosiaalisessa mediassa ja blogeissa omia ruokaan liittyviä muistojaan. Minä harvoin matkustan ruoan perässä, ja yleisin ruokailumuoto meidän matkoillamme ovatkin vuokra-asunnoissa tehdyt ateriat. Muodoltaan ne harvoin eroavat kotona tehtävästä ruoasta, mutta toki paikalliset raaka-aineet antavat niille aina oman leimansa.

Haasteen innoittamana minä ryhdyinkin miettimään ruokia, jotka itseltäni ovat matkoilla jääneet syömättä. Minä en ole nirso syöjä. Syön oikeastaan mitä tahansa, kunhan sillä lähtee nälkä. Vihaan oikeastaan vain kahta asiaa: pehmeää läskiä ja rusinoita. Läskiäkin voin syödä, jos se on kunnolla rapeaksi käristetty, mutta sellaista suomalaisen läskisoosin läskiä en pysty suuhuni laittamaan. Ihanan pohjoisafrikkalaisen keittiön monet ruoat on usein pilattu rusinoilla, vaikken yleensä sen takia syömättä jätäkään. Yritän vain vaivihkaa siirrellä rusinat lautasen reunalle.

Vastaan on kuitenkin tullut pari ruokaa, jotka ovat jääneet lautaselle. Nämä kaikki ruoat on maisteltu aikana, jolloin annoksista ei vielä ollut tapana ottaa kuvia, joten nytkin täytyy vain tyytyä tunnelmakuviin.

Orejas a la plancha

Toukokuussa 2010 olimme miehen kanssa kahdestaan Madridissa. Olimme kävelleet kuumassa Parque del Retirossa, viettäneet iltapäivää vasemmistopunkkareiden vappujuhlassa ja nähneet Pablo Picasson Guernican. Olimme pääsemässä sisään espanjalaiseen elämänmenoon, jossa vaelletaan kaduilla iltamyöhään ja istutaan terasseille nauttimaan tapaksia ja viiniä.

Parin päivän ajan meillä oli tapana päättää päivä hotellin viereisen baarin terassille. Tilasimme espanjankieliseltä listalta annoksia tietämättä, mitä ne olivat, koska kaikki oli aina hyvää. Mutta sitten tuli orejas a la plancha – eikä mikä tahansa pieni kippo, vaan valtava lautasellinen.

Jo ensi puraisu antoi ymmärtää, että kyseessä on lihatuote, muttei mikään meheväksi kypsytetty paistiosa, vaan jokin hyvin pehmeä ja samalla vähän sitkeä palanen. Yritin urheasti pyöritellä palaa suussani, kunnes oli pakko luovuttaa. En vain pystynyt.

Nopealla googlauksella saimme selville, että oreja tarkoittaa korvaa. Kyseessä siis ilmeisesti olivat jonkinlaiset pannulla paistetut sian korvat tai joku muu korvaa muistuttava osa siasta. Korva palasta ei kyllä tullut mieleen, sillä rustoisuuden sijaan palat olivat lähes pelkkää rasvaa. Ja pannulla paistamisesta huolimatta ne olivat edelleen hyvin pehmeässä kunnossa. Mies söi niitä muutaman, mutta loput jäivät surullisesti lautaselle.

Trippaa ja mustekalaa

Vuosia sitten päätimme viimeisen Rooman iltamme kunniaksi mennä syömään perinteiseen trastevereläiseen ravintolaan, jota oli Trip Advisorissa kehuttu kovasti. Enoteca Ferraran ruokalistalta löytyi paikallisia erikoisuuksia, kuten Trippa alla romana eli vatsalaukkua roomalaiseen tapaan, ja ravintolan viinilista oli paksu kuin entisajan puhelinluettelo. Mies tilasi ennakkoluulottomasti vatsalaukkua, mutta minä yritin pelata varman päälle ja tilasin mustekalaa. Syön mustekalaa ihan mielelläni melkein missä tahansa muodossa.

Vatsalaukku ei tietenkään toiminut. Tomaattipohjainen kastike oli todella hyvää, mutta vatsalaukku on raaka-aineena hyvin sitkeää. Tuskin edes viikon hauduttaminen saisi siitä pehmeää ja mureaa. Yritimme vuorotellen järsiä vatsalaukun palasia, mutta hampaiden tekemä kova työ ja kuminen tuntuma suussa eivät olleet hyvä yhdistelmä. Sekin annos jäi lähes koskematta.

Paljon parempi ei ollut mustekalakaan. Myös sen kastike maistui hyvältä, mutta mustekalat olivat suurina ja sitkeinä paloina. Minä sentään söin suurimman osan annoksestani, mutta jossain vaiheessa minunkin oli pakko antaa leukaluille armoa ja jättää loput annoksesta lautaselle.

Pyyhittyämme tuskanhien otsiltamme tilasimme kuitenkin jälkiruoat, vaikka koko ajan olisi vain tehnyt mieli karata paikalta. Onneksi tilasimme, sillä ne kyllä korvasivat muuten hieman tuskallisen ravintolaillan.

Lautasella tuijottava kala

Tämäkin ruokakokemus on kyllä enemmänkin miehen ansiota, muttei se minunkaan kulinaristissa kokemuksissani ihan kärkisijoille yllä.

Lähdimme kauan sitten Barcelonasta käymään Figueresissä katsomassa Salvador Dalín museota. Lähtö oli aikaisin aamulla ja edellinen ilta oli venähtänyt vähän pitkäksi oman asunnon parvekkeella. Kämppäkaverinamme oli lahtelainen portsari Jarttu, joka mielellään joi Veteranoa ja kertoili tarinoita.

Figueresissä olotila ei paljon parantunut. Koko rakennus kananmunineen ja koiran läjää muistuttavine koristeineen aiheutti sydämentykytyksiä. Sisällä vastassa oli erilaisia tuijottavia silmiä ja valuvia kelloja. Pidän Dalín taiteesta, mutta tuollaisena päivänä ne ahdistivat aika paljon.

Museokierroksen jälkeen päätimme taas korjata tilanteen syömällä hyvin ennen paluumatkaa. Minä pelasin varman päälle ja tilasin cannelloneja, kun taas mies päätti tilata paikallisen erikoisuuden zarzuelan. Zarzuela on kokoelma kaloja ja äyriäisiä, ja edustaa hyvin Katalonian merellistä kulttuuria.

Kun annokset tulivat pöytään, miehen zarzuelan pääosassa oli keskellä lautasta tuijottava kalansilmä – hyvin Dalia jo itsessään. Jo pelkästään tuon silmän vuoksi mies ei pystynyt annokseen koskemaan, vaan aneli vaihtamaan annoksia. Minä sitten annoin omat cannellonini hänelle ja parempivointisena söin urheasti kalalautasen.

Kengänpohja ranskalaisilla

Kaikesta kulinaristisesta suvaitsevaisuudestani huolimatta on myös yksi ruokalaji, jota yritän vältellä viimeiseen asti. Tämä on se ruoka, jota Laatokan ja Kannaksen Karjalassa väsymättömästi tarjotaan suomalaisille turisteille: porsaanpihvi ranskalaisilla.

Olen käynyt alueella kymmenisen kertaa: neljä kertaa Sortavalassa ja sen lähialueilla, ja Viipurissa aika monta kertaa siihen lisäksi. Ja aina ravintoloissa on tarjolla lähinnä tätä herkkua, joka on poikkeuksetta paistettu rutikuivaksi.

1990-luvun alkupuolella, kun Neuvostoliitto oli juuri romahtanut, ei ravintoloissa kovin ihmeellisiä aterioita ollut tarjolla. Yleisin annos olivat jänteiset porsaan pihvit sekä pehmeät ranskalaiset. Tuolloin en osannut asiasta valittaa, koska ruokaa tosiaan oli kaikkialla vähän.

2000-luvun puolella matkaillessani on tilanne ollut toinen: ravintoloiden ruokalistat ovat olleet täynnä venäläisen keittiön klassikkoja, kuten pelmenejä, blinejä ja erilaisia kaloja. Jostain syystä he kuitenkin aina yrittävät tarjota niitä kengänpohjaksi paistettuja pihvejä ja ranskalaisia perunoita.

Ilmeisesti oletus on, että sitä suomalaiset turistit haluavat syödä. Kerran sortavalalaisessa ravintolassa saimme tehdä kovan työn, että saimme tilata lohi- ja mätitäytteisiä blinejä, sekä kalaa, jotka olivat kaikki mielettömän hyviä.

Hankala ruokakokemus oli aikoinaan myös junamatka Bangkokista Ayutthayaan. Matkustimme ykkösluokassa, johon kuului ruoka. Odotimme ruokaa innolla, sillä täysin epätyypillisesti emme olleet pakanneet mukaan säkillistä eväitä, vaan olimme ajatelleet junan aterian korvaavan evästarpeen. Ruoka kuitenkin oli aivan älyttömän tulista – ehkä tulisinta, mitä Thaimaassa olen koskaan maistanut.

Itse pystyin vielä jotenkuten syömään ainakin riisiä annoksen reunalta, mutta ongelmana oli silloin puolitoistavuotias lapsemme, joka yritti väkisin kauhoa ruokaa muovirasiasta suuhunsa. Jopa tuttu ja turvallinen riisi oli saanut ylleen niin vahvan kastikkeen, että huuto olisi herättänyt koko junan viimeistä penkkiriviä myöten. Rasiat oli siis hyvin nopeasti suljettava yleisen mukavuuden vuoksi, ja loppumatka tehtävä vatsat kurnien.

#maistuvamaailma on Cocoa etsimässä -blogin aloittama kampanja, jonka tarkoituksena on tutustuttaa blogien lukijoita eri maiden ruokakulttuureihin omakohtaisten tarinoiden kautta. Täyttäkäämme internet matkaruokatarinoilla ja jakakaamme rikkaiden ruokakulttuurien ilosanomaa yhdessä!