Rooma on hyvä idea myös marraskuussa

Lanseerasimme masentavan marraskuun retken jo kolme vuotta sitten, kun pimeys ja tihkusade alkoivat kyllästyttää toden teolla. Tuolloin lähdimme porukalla Rautalammille, missä patikoimme, saunoimme ja ajoimme mönkijöillä. Sen jälkeen näitä retkiä on tehtyä erilaisilla kokoonpanoilla ainakin Hämeenlinnaan ja Porvooseen.

Tänä vuonna retkikohde tuli nenän eteen ihan tilauksesta: Näkymiä vihreältä kukkulalta -blogin Heli laittoi viestiä, että tulkaa nyt Roomaan. Kerrankin tähdet olivat kohdillaan ja kalenterit osuivat sen verran yksiin, että hyvin pian kutsun esittämisen jälkeen meillä olivat lentoliput takataskussa. Koska miksi emme lähtisi Roomaan, kun kerran voisimme?

Masentavan marraskuun retken ideana ei ole suorittaa nähtävyyksiä tai kerätä pisteitä, vaan taklata vuoden harmain aika hyvässä seurassa iloisella otteella. Tästä syystä emme Roomastakaan lähteneet keräämään turistikohteita, vaan matkaohjelma koostui hyvästä ruoasta ja paljosta jäätelöstä pienellä paikallisvivahteella. Kaikkien toiveena oli päästä niille nurkille, mihin ei itsekseen tulisi eksyttyä.

.

Ruokaa ja juomaa oli riittävästi

Jo heti ensimmäisenä iltana pääsimme sukeltamaan roomalaisuuden ytimeen, kun menimme syömään Helin kantaravintolaan Papettoon. Pienessä perheomisteisessa ravintolassa meidän eteemme kannettiin mereneläviä lautanen toisensa jälkeen: simpukoita, kampasimpukoita, ostereita. Ja kaikki oli aivan älyttömän hyvää.

Minulle tosin kävi kuten risteilyn buffetissa yleensä: en koskaan selvinnyt pääruokaan asti. Tiukka työviikko ja aikaiset aamut aiheuttivat sen, että minun oli pakko luovuttaa ennen pastoja ja lähteä nukkumaan. Ei ole minusta kyllä eteläeurooppalaiseksi näillä unitottumuksilla.

Erilaiset merenelävät pysyivät minun lautasellani ahkerasti muutenkin. Tilasin niitä jossain muodossa aina kun mahdollista. Pastaa tuli syötyä useamman kerran, ja pari kertaa myös pizzaa.

Toinen unohtumaton ravintolakokemus oli juutalaisen gheton Nonna Betta -ravintola, josta saimme pöydän kylmältä terassilta kovan pyytelemisen jälkeen. Kylmyys karkotettiin talon viinillä sekä sesongin parhaalla kasviksella eli artisokalla. Grillattu artisokka oli niin hyvää, että sitä olisi voinut syödä loputtomiin.

Lauantain lounaan söimme ulkona Appelsiinipuutarhassa. Appelsiinit olivat jo kaikki pudonneet puista, mutta me parkkeerasimme rakentamaan penkille oman kattauksemme, jonka olimme keräilleet kauppahallista: pizzaa, parmegiano melanzanea, juustoja, suppli-riisipalloja, sekä puolentoista litran muovipulloissa ostettua proseccoa.

Varsinaisten aterioiden lisäksi pysähdyimme kiitettävän monta kertaa tankkaamaan muuten vain ja yleensä ohjelmassa oli joko spritzejä tai gelatoa. Aika usein spritzien kanssa tuli jotain pientä syötävää, joten nälkä ei päässyt iskemään montaa kertaa – paitsi Nooralle, jolla oli koko ajan nälkä.

.

Yhtään pääsylippua ei ostettu

Rooma on siitä ihana kohde, ettei siihen tutustuminen vaadi loputonta jonottamista ja kalliiden pääsylippujen ostamista. Me olimme kaikki olleet Roomassa aiemminkin, joten ”pakolliset” nähtävyydet oli suoritettu jo silloin. Olisimme kuitenkin halunneet piipahtaa Pantheonissa, mutta kun molemmat yritykset osoittivat jonon olevan aukion ympäri ja vähän ylikin, luovuimme ajatuksesta. Lopulta se nyt kuitenkin on vain talo, jonka katossa on reikä.

Sen sijaan kävimme katsomassa vanhaa tuttua Colosseumia ja muita saman korttelin historiallisia raunioita ulkoa päin, mutta teimme sen illalla pimeän jo tultua. Olen käynyt Colosseumissa kaksi kertaa, mutta vasta tämä kolmas kerta näytti sen todellisen kauneuden, kun iltavalaistus valaisi vanhat kivet. Forum Romanumia ihailimme ylhäältä Capitoliumin kukkulalta, mutta sitä ei ole valitettavasti valaistu yhtä kauniisti kuin Colosseumia.

Yksi matkan suurimmista yksittäisistä elämyksistä koettiin Colosseumin vieressä, mistä löytyy vesiautomaatti, josta saa kuplavettä. Roomassahan on vesipisteitä lähes joka kulmalla, mutta tämän modernin automaatin jääkylmä frizzante sai aikaan niin onnellista hyminää, että haaveilin tuosta vedestä vielä seuraavana aamunakin.

Saimme paljon riemua myös Michelangelon suunnittelemalta Piazza del Campidoglion aukiolta, jota reunustavat Michelangelon suunnittelemat Palazzo dei Conservatori ja Palazzo Nuovo. Jo aukiolle johdattava Marcus Aureliuksen patsas hämmentää: oliko mies oikeasti noin iso vai oliko hänellä vain todella pieni hevonen. Mittasuhteet ovat täysin päälaellaan. Samoin monet alastomia mieshahmoja esittävät patsaat ovat mittasuhteiltaan täysin epäuskottavia. Toki Michelangelon tavaramerkki oli korostaa niitä piirteitä, joita antiikin aikana ihailtiin.

Pääsimme myös Helin ilmaisten Caravaggioiden kierrokselle. Tai olisimme päässeet, jos olisimme joskus olleet ajoissa jossain. Meidän ryhmämme yllätti paikallisoppaan hitaudellaan, minkä vuoksi aikatauluja jouduttiin laittamaan uusiksi joka välissä. Caravaggiot sijaitsevat kirkoissa, jotka ovat auki yleisölle hyvin rajoitetusti. Perjantaina myöhästyimme yhdestä kirkosta viisi minuuttia, kun jäimme ihmettelemään Pantheonin jonoa. Sunnuntaina taas myöhästyimme toisesta kirkosta sen saman viisi minuuttia, kun messu ehti jo alkaa, eikä turisteilla ollut enää asiaa sisälle.

Ehdimme kuitenkin ajoissa Chiesa dei Francesiin, josta löytyvät Caravaggion maalaukset Matteuksen evankeliumin synnystä. Nämä maalaukset sijaitsevat kirkon perimmäisessä nurkassa ja ne oli helppo löytää seuraamalla suurinta ihmismassaa. Muista vierailijoista oli kuitenkin se hyöty, että joku ehti koko ajan syöttää euron koneeseen, joka valaisee teokset. Omaa lompakkoa ei tarvinnut kaivaa esiin missään vaiheessa.

Näistä museoiden ulkopuolella olevista Caravaggioista voit lukea lisää Helin jutusta täältä.

Minua ihastutti suuresti pieni ei-katolinen hautausmaa aivan Cestiuksen pyramidin juurella. Porta San Paolon kaupunginportin vierestä löytyy pyramidi, jonka roomalainen virkamies Gaius Cestius Epulo rakensi omaksi hautapaikakseen. Tämän rakennelman viereen on perustettu ei-katolisille tarkoitettu hautausmaa, jonne on haudattu mm englantilaiset runoilijat John Keats ja Percy Bhysse Shelley. Suurin osa suomalaisista vierailijoista tosin taitaa suunnata haudalle, joka on kuvattu Nightwishin albumin kanteen. Ainakin hautausmaan oppaan mukaan haudalle tulee aina silloin tällöin täysin mustiin pukeutuneita ihmisiä.

Pantheonin loputtoman jonon lisäksi ihmettelimme toistakin jonoa: läheltä Appelsiinipuutarhaa löytyy Maltan ritarien aukio, jolla voi kurkistaa reiästä, joka Dan Brownin Da Vinci -koodissa paljastaa Graalin maljan lopullisen sijainnin. Reiästä katsomalla voi nähdä kerralla kolme valtiota: ritarien puutarhan, joka kuuluu Maltalle, Italian, sekä itsenäisen Vatikaanin. Tämän reiän edessä mateli lähes yhtä pitkä jono kuin Pantheonilla ja syy jonon hitaudelle johtuu siitä, että lähes jokainen yrittää saada reiästä kuvaa, jossa näkyisi myös Pietarinkirkko. Tämä on tavallisilla kameroilla kuitenkin mahdoton tehtävä, mikä ei tietenkään estä jokaista ihmistä yrittämästä.

Me emme jaksaneet jäädä jonottamaan tähänkään ihmeeseen, vaan minä korvasin kurkistamisen tarpeen kurkkaamalla jonkun viattoman perheen postilaatikkoon. Näytti olevan jotain kirjeitä odottamassa.

Näkymät yli Rooman paljastavat kaupungin koon

Aloitimme perjantain kävelemällä Helin kotikulmilta Monteverden kaupunginosasta Trastevereen Rooman suurimman puiston Villa Pamphilin läpi. Puiston polut olivat sateisten päivien jäljiltä märät ja liukkaat, mutta miten hurja tunne olikaan kävellä luonnossa keskellä Roomaa. Ohitimme pienen tekojärven, yritimme kuvata puissa majailevia papukaijoja ja ihmettelimme päiväkotiryhmää, jolla oli oikeasti päällä kuravaatteet. Eivät ehkä olleet italialaisia lapsia.

Villa Pamphilin puiston sydän on kesämökki, jonka Pamphilio Pamphili rakensi itselleen 1600-luvulla. Tämä linna on valitettavasti suljettu, eikä sinne pääse sisälle kuin harvoin. Sen sijaan ihmettelimme luonnollisessa tilassa olevan puiston keskeltä löytyvää muotopuutarhaa ja solisevaa suihkulähdettä.

Pamphilissa pääsevät oikeuksiinsa myös Roomalle tyypilliset sateenvarjomännyt, jotka kohoavat kauas korkeuksiin. Näitä puita oli muuten mahdoton ikuistaa kunnolla valokuviin, kun ne tuntuivat jatkuvat taivaisiin asti.

Puistosta päädyimme spritz-tauon kautta Gianicolon kukkulalle, jolta avautuvat upeat näkymät yli Rooman. Kulkemalla kiviaidan viertä näkee yhdessä hetkessä Vittorio Emmanuelen kermakakkumuistomerkin ja heti seuraavassa hetkessä Pietarinkirkon. Ihan kuin nähden kahden rakennuksen välissä ei olisi juuri mitään välimatkaa. Kukkulalta myös paljastuu se tosiasia, miten valtavan kauas Rooma tänäkin päivänä ulottuu. Kaupunki tuntuu jatkuvan aivan loputtomiin.

Gianicolon kukkulalta löytyy myös suomalaisille tärkeä kohde eli Suomen Rooman instituutti Villa Lante, josta löytyy myös residenssi taiteilijoille ja tutkijoille. On aivan uskomatonta, että meillä suomalaisilla on tuollaisella paikalla rakennus, jossa järjestetään tilaisuuksia, ja jossa jotkut onnekkaat saavat jopa asua residenssissä. Näkymät Villa Lantelta ovat aivan upeat, ja upea on itse rakennuskin. Kiitokset vaan Amos Andersonille, jonka tuen ansiosta Suomen Rooman-instituutin säätiö sai ostettua itselleen oman talon Rooman reunamilta.

Aivan Villa Lanten kulmalta löytyy yksi maailman harvoista naisratsastajapatsaista. Ilmeisesti niitä on ollut vain kaksi, mutta Heli oli vastikään bongannut uutisen, jonka mukaan jonnekin päin maailmaa olisi nyt pystytetty kolmas. Tämä Gianicolon kukkulan ratsastajapatsas esittää Italian yhdistäjän Giuseppe Garibaldin vaimoa Anitaa, joka taisteli miehensä rinnalla. Patsas esittää häntä ratsastamassa poikavauva toisessa kainalossa ja pistooli kädessä.

Vietimme tiiviit kolme päivää Roomassa Helin vieraana. Söimme, joimme ja kävelimme aamusta iltaan. Takaisin asunnolle palasimme aina vasta pimeän laskeuduttua.

Kun sunnuntaina istuessamme lounaalla alkoi sataa vettä, oli se kuin merkki siitä, että nyt on aika lähteä kotiin. Taksimatka lentokentälle meni salamoita ihastellessa ja kuulemma Roomaan olikin iskenyt kunnon ukkosmyrsky meidän lähdettyämme.

Rooma oli kuitenkin meille hyvä: aurinko jaksoi paistaa ne päivät, jotka siellä kiertelimme, ja saimme kävellä ympäriinsä ohuissa neuleissa. Ajatus Suomen marraskuusta tuntui hyvin kaukaiselta. Totuus kyllä löi vasten kasvoja sunnuntaina puolilta öin, kun laskeuduimme Helsinki-Vantaalle kolmeen pakkasasteeseen.

Tuo viikonloppu ja sen lämpö ja nauru kyllä kantavat tämän pimeän ajan yli.

Maailman suurin kiitos ihanalle emännälle Helille, sekä matkaseuralle: odottelua vihaavalle Hannelille, spritzinjanoiselle Rosalle, aina nälkäiselle Nooralle ja petikaverilleni Outille. Teidän kanssa ei ole koskaan tylsää.

Kannattaa muuten käydä vilkaisemassa myös Nooran ja Outin versiot tästä reissusta.