Roadtrip Lapissa kruunasi toisen koronakevään

Matkustaminen on ihanaa. Se on ollut yksi elämäni suurimpia nautintoja jo vuosien ajan ja minulle ehdottoman luonteva tapa käyttää lomani. Viimeisen vuoden aikana matkustaminen ei ole kuitenkaan tuntunut matkustamiselta. Olen kyllä käynyt monissa paikoissa Suomen rajojen sisäpuolella, mutta toistaiseksi ne ovat olleet enemmän vierailuja tai retkeilyä kuin matkustamista, jota varten tehdään tarkkoja suunnitelmia ja varataan majapaikkoja.

Nyt pääsin kuitenkin ihan oikealle matkalle. Jo talvella aloimme suunnitella viikon kevätlomaa Lapissa. Ihan alussa toki olimme vielä toiveikkaita, että voisimme päästä muuallekin, mutta aika varhain totesimme, että Suomessa on pysyttävä. Ja jotta matka tuntuisi oikealta matkalta, pitäisi suunnata niin kauas kuin mahdollista. Otimmekin siis suunnaksi Utsjoen, jonne matkasimme Rovaniemen, Ivalon ja Inarin kautta.

Pitkästä aikaa pääsin suunnittelemaan matkaa huolella: katselin ajoreittejä google mapsista ja bongailin blogeista vinkkejä hienoista pysähtymispaikoista; varailin majoituksia ja vertailin vuokra-autoja. Ensimmäisenä ostin paikat Rovaniemelle matkaavaan yöjunaan ja lentoliput paluumatkalle viikon päähän.

Muutama viikko ennen matkaa taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä: hallitus väläytteli liikkumisrajoituksia, joiden vuoksi ainoastaan omalle mökille olisi saanut matkustaa. Huomasin myös sattumalta, ettei meillä ollut enää paluulentoa, koska se oli ilman mitään ilmoitusta peruttu. Sain onneksi nopeasti rahat tilille ja uudet lennot varaukseen, mutta jouduimme lyhentämään reissuamme päivällä alkuperäisestä suunnitelmasta.

Pitkän odotuksen ja suunnittelun jälkeen pääsimme sitten kuitenkin lähtemään. Muuttuvista tilanteista huolimatta matkasuunnitelma tuntui hyvältä, sillä siinä oli hyvin vähän mahdollisuuksia kontaktiin muiden ihmisten kanssa. Turvavälin pitäminen osoittautui vielä odotettuakin helpommaksi, sillä saimme nauttia Lapista hyvin rauhassa. Kahden metrin sijaan turvaväli oli usein vähintään tuplat.

.

Rovaniemi yllätti lämmöllään

Matkamme alkoi myöhään lauantai-iltana Helsingin rautatieasemalta. Hiivimme omaan makuuhyttiimme, jossa unen tuloa ei tarvinnut kauan odotella. Konduktööri kävi onneksi katsomassa liput jo Pasilan paikkeilla, minkä jälkeen saimme rauhassa vetäytyä sänkyihimme. Yöjuna on minusta edelleen mukavin tapa matkustaa pohjoiseen, kun junan rauhallinen kolina siivittää ainakin minut uneen helposti.

Aamulla heräsimme Kemin paikkeilla kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Lunta oli toki maassa, mutta eniten huomiota herätti kauniin kirkas sää. Tunnelmaa ei latistanut edes puuttuva aamukahvi, sillä koronan takia ravintolavaunu oli kiinni, eikä pelkkää kahvia saanut mistään. Konduktööriltä olisi saanut tilattua aamiaispaketteja, mutta me olimme muuten varautuneet omilla eväillä.

Rovaniemellä suuntasimmekin ensimmäisenä kahville ja siinä Lordin aukiolla Hesburgerin kahvia siemaillessani en voinut uskoa, että hiki pyrki pintaan pelkässä ohuessakin takissa. Olin raahannut mukanani toppatakin ja merinovillakerraston, mutta sillä hetkellä kaikki tuntui liioittelulta.

Olimme päättäneet antaa kunnolla aikaa Rovaniemelle ja olimmekin varanneet kaksi yötä Arctic Light Hotelista, joka on kuuluisa etenkin aamiaisestaan. Kahden aamun kokemuksella täytyy sanoa, että kaikki kehut ovat täysin ansaittuja: niin ihanan raikasta aamiaista en ole kokenut missään ennen. Valikoima oli runsas, muttei missään nimessä yltäkylläinen. Vaikka lautasia ja laseja kertyi pöytään naurettavan korkea pino, missään vaiheessa olo ei tuntunut liian kylläiseltä, sillä kaikki oli niin tuoretta ja raikasta. Erityisesti pidin tuoreista marjoista ja pienistä shoteista ja smoothieista, joita kaikkia piti maistella. Kun vielä hotelli upgreidasi meidät huoneeseen, jossa oli oma sauna, olisimme voineet pysytellä Rovaniemellä paljon pidempäänkin.

Rovaniemellä ehdimme tutustua Arktikumiin, joka esittelee mielenkiintoisella tavalla arktisen alueen elämää. Odotukseni keskusta kohtaan eivät olleet kovin suuret, mutta aina vain uuden oven takaa avautuvat näyttelyhuoneet hurmasivat runsaudellaan. Astuessani sisään rakennukseen en missään nimessä odottanut niin kattavaa näyttelyä. Alkoikin toden teolla harmittaa, ettemme saaneet matkaohjelmaamme mahdutettua viereistä tiedekeskus Pilkettä tai kulttuuritalo Korundia, jotka epäilemättä olisivat myös täyttäneet odotukset.

Toisena päivänä otimme allemme sähköpyörät (*kaupallinen yhteistyö Lapland Safaris), joilla lähdimme huristelemaan Ounasvaaran poluille. En ole koskaan tajunnut, kuinka lähellä Rovaniemen keskustaa Ounasvaara kaikkine mahdollisuuksineen on. Aivan kävelymatkan päässä ovat niin patikkapolut ja liikuntakeskukset kuin kylpyläkin.

Testailimme sähköpyöriä lumisilla poluilla ja kävimme ihailemassa maisemia Tottorakan laelta, mutta ajelimme pyörillä myös keskustan alueella. Pyörillä oli helppo kurvata niin Rovaniemen kirkolle kuin yliopistollekin, ja pyörien selästä pääsimme ihailemaan Rovaniemen eri kasvoja.

Illan edellä kävimme vielä tutustumassa Rovaniemen kulttuuri- ja hallintokeskukseen, joka on kokonaisuudessaan Alvar Aallon käsialaa. Aalto suunnitteli keskuksen 1960-1970 -luvuilla, ja se on edelleen samassa käytössä. Erityisesti ihastelimme kirjastoa, jossa Aallon kädenjälki näkyy selvästi niin tilaratkaisuissa kuin kalusteissakin.

Rovaniemeltä jäi kaupungin rauhallisuuden lisäksi mieleen lämpö, joka huokui kaikkialla. Aurinko lämmitti meitä niin, että jopa takit tuntuivat turhilta, mutta vielä enemmän lämmittivät ihmiset. Kaikkialla kohtasimme mukavia ihmisiä ja asiakaspalvelu oli aina luontevaa ja huomioivaa. Tämän tosin saimme huomata kaikkialla matkan varrella.

Oma auto mahdollistaa omien valintojen tekemisen

Yöjunaan on mahdollista pakata mukaan myös oma auto, mutta me päätimme nyt ottaa alle vuokra-auton. Tämä oli kätevä vaihtoehto, sillä Rovaniemellä ollessamme emme autoa tarvinneet, mutta toisaalta pohjoisen mutkaisilla teillä oli mukava kurvailla autolla, jonka huollosta vastasi joku muu kuin minä.

Lähdimme suuntaamaan kovaa vauhtia kohti pohjoista, ja ensimmäisen pysähdyksemme teimme Urho Kekkosen kansallispuistossa Sodankylän puolella. Noin kolmen tunnin ajamisen jälkeen saavutimme Kiilopään pysäköintipaikan, jolta lähti aurinkoinen nousu kohti huippua. Vielä näin huhtikuussa Kiilopää vaikutti olevan hiihtäjien suosiossa ja polulla pitikin ensin olla tarkkana, ettei eksynyt hiihtoladuille. Nopeasti reitit kuitenkin erkanivat ja talvikävelyreitti johdatti huippua kohti.

Kiipeämistä 546 metriä korkealle Kiilopäälle mainostettiin kevyenä päiväkävelynä, mitä se sulalla kelillä tai kovalla pakkasella varmasti onkin. Me pääsimme kuitenkin kokemaan kelin, jossa aurinko lämmitti pintaa niin, että noin metrin paksuinen lumipeite petti jalan alla moneen otteeseen. Alussa itsensä sai kammettua vielä suhteellisen helposti takaisin pinnalle, mutta jalkojen väsyessä loputon uppoaminen sai aikaan hysteerisiä naurukohtauksia. 

Seuraavana päivänä valloitimme toisen kansallispuiston, kun suuntasimme Inarin kautta Lemmenjoen kansallispuistoon. Lemmenjoen reittivalikoimasta meille soveltui ainoastaan vajaan viiden kilometrin luontopolku, joka ei vaatinut ylityksiä veneellä tai yöpymistä metsässä. Edelliseen päivään verrattuna luontopolku oli helppoa maastoa, ja eteneminen metsässä sujui vauhdilla. Maisemat vaihtelivat umpimetsästä harjun laelle ja näimmepä vilauksen joestakin. Minun mielikuvissani itse Lemmenjoki olisi ollut suuremmassa roolissa, mutta tämän reitin varrella sitä näkyi harmittavan vähän. Kesällä tilanne tosin saattaa olla eri, kun erilaiset lammet ja purot eivät ole enää jäässä.

Parhaat maisemat odottivat meitä Muurahaislammen nuotiopaikalla. Oikeasti tämä paikka tulisi vastaan jo noin kilometrin kävelyn jälkeen, mutta me lähdimme vahingossa kävelemään reittiä suositusten vastaiseen suuntaan, mikä ei lopulta ollut ollenkaan huono ratkaisu, kun nyt saimme tauon vasta patikoinnin loppupuolelle. Muurahaislammen rannalla olisimme istuneet ihastelemassa auringon pilkottamista pidempäänkin, mutta navakka tuuli sai meidät palaamaan teekupposten jälkeen takaisin suojaisammalle polulle.

Vuokra-autosta oli valtavasti iloa myös ajellessamme Inarista aina Utsjoelle ja Nuorgamiin asti. Viimeistään tämän reitin aikana maisemat vaihtuivat niin valtavasti, että tiesi olevansa kaukana kotoa. Mitä lähemmäs Utsjokea pääsimme, sitä mutkittelevammaksi tie muuttui – ja sitä useammin oli pakko huokaista ihastuksesta. Siellä ajellessa alkoi tuntua siltä, kuin etenisi Norjan kapeita vuoristoteitä.

Ehkä eniten ihastusta koko matkalla herätti reitti Utsjoelta Nuorgamiin. Tie kulkee aivan Tenojoen rantaa, ja irtoavat jäät yhdistettynä ympärillä kohoaviin tuntureihin olivat upea näky. Toisella puolella rantaa näkyi koko ajan Norja, minne ei tällä kertaa ollut mitään asiaa. Puhelimeen sentään tuli viesti Norjan terveysviranomaisilta, että mitä pitäisi tehdä, jos maahan haluaisi pyrkiä. Jätimme kuitenkin pyrkimisen väliin ja palasimme kiltisti samaa tietä Utsjoelle yöpymään.

.

Majoituksissa oli varaa valita

Koska olimme liikkeellä täysin sesongin ulkopuolella, missään ei ollut ruuhkaa. Toki monet palvelut olivat kiinni, mutta majapaikkoja oli helppo löytää. Me keräsimmekin viikon ajalle laajan kattauksen erilaisia majoitusmuotoja omasta paritalosta lasimökkiin ja luksushotellista hostelliin. Kaikissa viihdyimme hyvin ja ne ajoivat asiansa sillä hetkellä.

Ensimmäinen majapaikkamme oli Arctic Light Hotel Rovaniemellä, ja tyylikäs hotelli toivottikin meidät lämpimästi tervetulleeksi pohjoiseen. Meille vieläpä annettiin saunallinen huone, joten viihdyimme siellä mainiosti kaksi yötä tutustuen Rovaniemen tarjontaan. Oli myös ihanaa käydä syömässä ihan ravintolassa, kun siinä vaiheessa se vielä oli Helsingissä mahdotonta.

Matkan varmasti mieleenpainuvin majoitus oli Ivalossa Aurora Villagessa (*kaupallinen yhteistyö). Pääsimme majoittumaan lasimökissä, jonka valtavat ikkunat avautuivat suoraan taivaalle. Revontulia emme nähneet, koska huhtikuussa taivas on yölläkin liian kirkas niiden näkemiseksi, mutta tähtitaivaan alle oli ihana nukahtaa.

Aurora Village on viiden tähden kohde, jossa ovat vierailleet monet kansainvälisetkin tähdet Shakirasta Francis Ford Coppolaan. Tarjolla on tyylikkään ja viimeistäkin yksityiskohtaa myöten mietityn majoituksen lisäksi erilaisia aktiviteetteja poroajeluista pyöräilyyn ja jopa Joulupukin tapaamiseen. Majoituksen hintaan kuului aamiaisen lisäksi todella hyvä illallinen, jonka kokki loihti meille täysin omasta hatustaan. En nimittäin tajunnut ilmoittaa etukäteen ruokarajoituksia, joten laitoimme kokin taidot todellakin koetukselle.

Myös Aurora Villagen sesonki oli loppumaisillaan ja paikka laittoi ovensa kiinni viime viikon lopulla. Majoitusta on toki edelleen tarjolla, mutta ravintola ja muut palvelut ovat kesätauolla.

Majoituksista mieleen jäivät myös viimeisen yön majoitus Rovaniemellä Hostel Cafe Kodissa, sekä oma paritalonpuolikas Utsjoella. Siellä käytössämme oli makuuhuoneita kahdessa kerroksessa, täydellisesti varusteltu keittiö, sekä oma sauna – ja hintaa oli reilusti alle sata euroa.

.

Pysähdykset toivat lisämaustetta matkapäiviin

Ajoimme viiden päivän aikana satoja ja taas satoja kilometrejä. Maisemat vaihtelivat havumetsästä täyteen tundraan ja kelit auringonpaisteesta lumisateeseen. Emme kuitenkaan halunneet edetä veren maku suussa paikasta toiseen, vaan pyrimme näkemään jotain mielenkiintoista myös matkan varrella.

Yksi tällainen kohde oli Karhunpesäkivi Ivalon ja Inarin välillä. Nyt suljettuna olleen kahvila-ravintolan takaa lähtevät portaat kivelle, jonka sisään täytyy ryömiä ahtaasta aukosta. Ryömiminen kuitenkin kannattaa, sillä sisällä odottaa Suomen suurin tafoni eli sisältä ontto siirtolohkare. Kivi on aikojen saatossa rapautunut sisältä veden ja lämpötilavaihteluiden vuoksi, ja nyt sisällä mahtuu ihan mukavasti seisomaan.

Kiveltä voi jatkaa matkaa vielä ylöspäin, mistä avautuu upea näkymä havupuiden ylle, ja kaukana voi nähdä pilkottavan Inarinjärven.

Pisimmän pysähdyksen teimme heti Inarista lähtiessämme, kun vierailimme saamelaismuseo Siidassa. Tästä museosta olin kuullut etukäteen paljon hyvää, eikä se todellakaan tuottanut pettymystä. Siida vei suoraan syvälle saamelaiskulttuuriin ja esitteli niin alueen luontoa ja eläimiä kuin perinteitäkin.

Erityisen paljon pidin vaihtuvasta näyttelystä, jossa esiteltiin yhden perheen kautta tytön rippipuvun tekemistä ja käsityön merkitystä koko perheelle ja kulttuurille. En ole koskaan ymmärtänyt, miten pienistä paloista ja yksityiskohdista saamelaispuku tehdään, ja miten paljon siinä voi käyttää omaa näkemystään.

Paluumatkalla kävimme kokemassa myös tunturin huiputuksen autolla. Saariselän Kaunispäälle pääsee nimittäin ajamaan autolla perille asti, ja olikin hauska tunne parkkeerata auto, kun ihmiset tupsahtivat aivan viereen hiihtohissistä. Huipulta löytyy ravintola, sekä kolmiomittaustorni, jonka päältä oli hyvä ihailla maisemia alas tunturilta.

Matkan erikoisin vierailukohde oli Tankavaaran kultakylä Sodankylässä. Kesäaikaan Tankavaara toimii kullanhuuhdonnan keskuksena ja siellä on kaikenlaista ohjelmaa vierailijoille – sekä tietysti kullanhuuhdonnan MM-kilpailut. Nyt meitä oli vastassa lumen keskeltä pilkottava lännen kylä, jonka ovet oli lukittu asianmukaisesti laudoituksilla. Hieman erilaisella kelillä olisin odottanut näkeväni lännenelokuvista tutun heinäpallon pyörimässä tuulessa pitkin kylänraittia.

Tankavaaran kauppa oli kuitenkin auki, mutta toimi itsepalveluperiaatteella. Terassilla olivat kauniissa rivissä korukivet ja kultahiput, ja maksun niistä olisi saanut jättää käteisenä kassalaatikkoon. Meillä ei harmillisesti ollut mukana yhtään käteistä, joten ostokset jäivät tekemättä. Yritinkin kysellä jälkikäteen MobilePayn mahdollisuutta, mutta kuulemma kauppaa pyörittävä Kasperi on sen verran vanhan koulukunnan miehiä, ettei ole lähtenyt moiseen mukaan.

.

Matka oli täynnä yksittäisiä elämyksiä

Ehdin viime vuonna käydä kaksi kertaa käsivarren Lapissa, mutta tämä itäpuoli oli minulle ennestään täysin tuntematonta aluetta. Monesti olikin sellainen olo kuin olisin ollut ulkomailla.

Viikon matkan aikana ehdimme nähdä valtavat määrät upeita maisemia, pohjoisen luontoa, hauskoja paikallisia yrityksiä ja suurta ylpeyttä omasta seudusta. Tapaamamme ihmiset olivat kaikki ystävällisiä ja juttelivat mielellään niitä näitä pitkätkin pätkät.

Yksi hämmentävimmistä elämyksistä oli illallinen ravintola Aanaarissa Inarissa. Tarkoituksenamme oli vain paistella kananmunia leirintäaluemökissämme, mutta emme voineet olla menemättä testaamaan Suomen parasta ravintolaa vuonna 2020.

Kävelimme majapaikastamme tyhjän Inarin keskustan läpi ja ohitimme pizzeria-baari Papanan sekä Näkkäläjärven kaupan. Mutkan jälkeen saavuimme kosken partaalle perinteiseen hotelli Kultahoviin, jonka ravintola totta tosiaan on aivan huippuluokkaa. Paikallisista raaka-aineista tehdyt annokset olivat jotain, mitä en ollut maistanut koskaan ennen – ja se on jo paljon sanottu.

Tunnelma ravintolassa oli rento ja palvelu erinomaista, ja näkymä kuohuvan kosken taakse laskevaan aurinkoon oli taianomainen. Tuntui uskomattomalta, että sellaisen löytää Inarista.

Matkan viimeisenä päivänä – jo matkalla lentokentälle – pysähdyimme vielä tapaamaan Joulupukkia hänen pajakyläänsä. Lumisade oli alkanut edellisenä yönä ja maisema oli hyvinkin jouluinen, mutta me aloimme jo kaipaamaan etelän lämpöön.

Pukin luokse ei ollut mitään jonoa, vaan pääsimme suoraan hänen juttusilleen vaihtamaan kuulumisia. Pukki olikin juttutuulella, sillä kävijöitä ei tuossa vaiheessa paljon ole. Kerroimme hänelle kaikesta, mitä olimme matkamme aikana nähneet ja kokeneet, ja miten upeita maisemia olimme päässeet katsomaan. Pukki sitten tietävänä kertoi meille, että kaikista kaunein reitti on kuitenkin Utsjoelta Karigasniemelle – eli juuri se, mihin meidän aikamme ei enää riittänyt.

Kun siihen asti olimme ajatelleet, että näimmepä mahtavan kattavasti aluetta, pudotti Joulupukki meidät takaisin maan pinnalle: olimme jättäneet väliin juuri sen kauneimman reitin. Eli ei kai tässä auta muu kuin ryhtyä suunnittelemaan uutta matkaa Lappiin.