Tässä viimeisten kuukausien aikana reissatessani olen yrittänyt selvittää omaa matkustajaidentiteettiäni. Makasin Thaimaassa palmujen alla ja tuijotin kauas Andamaanienmerelle, ja mietin, ketä gurua lähtisin seuraamaan.
Haluaisin olla maailman pelottomin reppureissaaja. Sellainen, joka pakkaa rinkkaan vain vaihtokalsarit ja sujahtaa lentokoneella jonnekin Aasian viidakkoon, mistä lähtee hiljalleen etenemään erilaisten alkuasukasheimojen kylien läpi. Todellisuudessa on kuitenkin hieman vaikea lähteä reissuun pelkkien kalsareiden kanssa, kun rinkkaan pitää pakata housuvaippoja, Hello Kitty -kellukkeita sekä Antiikin kirjallisuuden historia. En siis voi syyttää pakkausongelmista pelkästään lapsia, sillä jostain syystä itse haluan kantaa ympäri maailmaa erilaista kirjallisuutta, vähintään kahta kameraa erityylisiä lomakuvia varten ja myös vaatekertoja kaikenlaisia tilanteita varten. Sen verran jouduin kuitenkin Thaimaassa antamaan periksi, että raahasin rinkassani omien tavaroideni lisäksi myös molempien tyttöjen tavaroita, mukaan lukien phuketilaisen apteekin naapurissa asuvalta rouvalta saatua maailman ruminta pehmolelua: Tönttöä. Silti minun rinkkani painoi joka punnituksessa vähemmän kuin miehen Osprey, johon hän oli pakannut henkilökohtaiset tavaransa.
Silloin tällöin myös katselen matkatoimistojen katalogeja. Olisihan se helppoa lähteä Turkin Belekiin all inclusive -lomalle, jolla lapset voisivat syödä pizzaa ja hampurilaista joka päivä, eikä minun tarvitsisi koskaan lähteä metsästämään ruokaa, kokkaamisesta puhumattakaan. En kuitenkaan osaa nähdä itseäni makaamassa päivästä toiseen resortin uima-altaalla, varsinkaan kun meidän lapsemme eivät niissä altaissa niin hyvin viihdy. Meidän suurimpia huvejamme matkoilla on etsiä paikallinen ruokakauppa ja ostaa sieltä tarpeellisten elintarvikkeiden lisäksi erilaisia paikallisia karkkeja. Koskaan kun ei tiedä, mitä sieltä pussista todellisuudessa tulee.
En siis kutsuisi itseäni varsinaisesti Samsoniteksi, kuten Madventures-miehet ovat helppojen valmispakettien matkaajat nimenneet, mutten nyt mitenkään näe itseäni näiden miesten suorina perillisinäkään. Varsinkaan heidän suosittelemansa bussimatkat ympäri Aasiaa eivät onnistuisi meiltä mitenkään, sillä kahta matkapahoinvoinnista kärsivää lasta ei voinut viedä edes taksilla Kamala Beachiltä Patong Beachille. Oli pakko valita tuktuk, jossa ilma kiersi edes hieman, ja jossa oksennuksenhaju ei ainakaan kantautunut kuljettajan nenään. Haluaisinpa muuten nähdä Madventures-isien televisiosarjan siitä, kuinka lasten kanssa matkustetaan Aasiassa!
Viime aikoina olenkin tutustunut lasten kanssa matkustamisen saloihin toimittajasisarusten Inari Fernándezin ja Inna-Pirjetta Lahden kirjan Lapsiperheen matkakäsikirja kautta. Kirja on hyvin lohduttavaa luettavaa siitä syystä, että siinä reissuistaan kertovat 30 perhettä ovat kaikki valinneet täysin erilaisen tavan matkustaa. Kun yksi perhe on lähtenyt all inclusive -lomalle Egyptiin, toinen on purjehtinut Tyynellä valtamerellä kolme vuotta. Ja suurin osa lomista on onnistunut hyvin, vaikkei välttämättä ole poistuttukaan omalta mukavuusalueelta. Olen jaksanut selata kirjaa läpi moneen kertaan, kunhan olen aina hypännyt New York -tarinan yli: Manhattanilta nimittäin todellakin löytyy leikkipuistoja, ja vieläpä hienoja sellaisia, ja lasten purkkiruokia saa ainakin Union Squaren laidalta Babies R Usilta. Tiedän nimittäin perheen, joka on epäröinyt New Yorkiin lähtemistä sen vuoksi, ettei siellä kuulemma ole leikkipuistoja, vaikka minun matkapäiväkirjassani New Yorkin leikkipuistot ovat parhaita heti Berliinin jälkeen.
Oman matkailijaidentiteetin määrittelemiseksi täytyy oikeasti katsoa peiliin ja tunnustaa tosiasiat: olen ikäni puolesta lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä, fyysinen kuntoni ei ole päätähuimaava, ja omaan kahden lapsen lisäksi jonkin verran mukavuudenhalua. En siis todennäköisesti ole kovinkaan pian lähdössä Intian Varanasiin kastautumaan pyhään veteen, enkä seuraa Kamputseassa punaisten khmerien jalanjäljillä. En myöskään aio tilata matkaa Egyptin Sharm-el-sheikhiin, jossa olen jo viettänyt pitkän kolmetuntisen elämästäni, saati hyppää Tjäreborgin matkassa Madeiralle, kuten vuosia sitten vahingossa tein ja kuulin pitkän ”tota noin niin” -sanojen rikastuttaman luennon siitä, kuinka hotelliin kävellään sisälle ja löydetään respa heti siitä oven edestä. Sen sijaan aion jatkaa ahkeraa internetin selailua ja etsiä mukavia matkakohteita, jotka vaativat mahdollisimman vähän kiemuraista autoilua ja monia rokotesarjoja, mutta jotka toisaalta tarjoavat jotain sellaista, mitä en ole ennen nähnyt.
Sen olen kuitenkin oppinut, että matkustaminen on ihanaa. Sitä pitää kuitenkin tehdä sillä tavalla, joka itselle sopii parhaiten. Ei pidä liikaa kuunnella guruja, jotka kertovat asioiden oikean laidan, vaan asioista täytyy muodostaa oma mielipide. En siis aio lähteä seuraamaan ketään muuta kuin omaa vaistoani, joka ainakin tähän mennessä on johdattanut meidät ihan mukaviin paikkoihin. Jos nyt ei lasketa mukaan sitä yhden sängyn ja kymmenen senttiä leveän ikkunan hotellihuonetta Phuket Townissa. Tosin lapset tykkäsivät siitä ehkä eniten.
No Comments