Poikkeaisitko joskus Kaipiaisissa?

Maailmassa on hyvin vähän paikkoja, joissa kukaan ei ole käynyt. Vaikka suuret turistivirrat suuntaavat yleensä samoille paikoille, riittää kävijöitä pienimpiinkin kyliin ja kaupunkeihin. Tänä päivänä on enää hyvin vaikea löytää paikkaa, jossa turisteja ei olisi käynyt aiemmin.

Minä ajattelin nyt kuitenkin kesän loppumisen kunniaksi esitellä paikan, jossa varmasti hyvin harva teistä on käynyt – ainakaan turistimielessä. Tämä paikka sijaitsee kohtuullisen ajomatkan päässä Helsingistä ja siellä rikotaan kesän lämpöennätyksiä tuon tuosta. Silti ne kerrat, kun pääkatua kulkee joku vieraampi ihminen, saavat ihmisten päät kääntymään pihoilla ja ikkunoissa. Tämä paikka on nimeltään Kaipiainen.

Kaipiainen sijaitsee nykyisessä Kouvolassa ja on aivan sen itäisintä reunaa. Kaipiaisista on Kouvolan keskustaan noin 25 kilometriä, saman verran on naapurikunnan Luumäen kuntakeskukseen Taavettiin. Kaipiaisiin saapuu helpoiten kuutostietä, joka jatkuu Joensuun kautta aina Kajaaniin asti. Asukkaita Kaipiaisissa on muutama sata, kun heitä huippuvuosina on ollut yli tuhat.

Kaipiaistentie

Kaipiaisten pääkatu on loogisesti nimeltään Kaipiaistentie. Se halkaisee kylän itä-länsi -suunnassa hieman kuutostien eteläpuolella. Kaipiaistentielle on kokemattomammankin turistin helppo löytää, sillä suurelta tieltä käännytään kylätielle valtavan vesitornin kohdalla. Vesitornin latvassa vieläpä komeilee suuri säähavaintopallo, joka näkyy tietä pitkin saapujalle jo kauas.

Kaipiaistentien varrella sijaitsee rivi omakotitaloja. Suurin osa näistä edustaa kylän yleisintä rakennusmallia: vanhaa rintamamiestaloa. Kaipiaisiin saapui sotien jälkeen paljon karjalaisia evakkoja, jotka rakensivat taloja pienille tonteilleen. Kylältä löytyy oma Karjalaistiekin. Tänä päivänä rintamamiestalot eroavat toisistaan lähinnä talojen värityksen ja pihojen tyylin perusteella: lähes kaikkia taloja on remontoitu ahkerasti ja muodistettu oman maun mukaan.

Kiskohitsaamo

Heti Kaipiaistentien alkupäästä erkanee tie toiselle kylän suurista työllistäjistä. Hitsaamontien päässä sijaitsevat entiset VR:n kiskohitsaamo ja vaihdehalli, jotka tänä päivänä ovat jo jonkun muun kuin Valtion rautateiden omistuksessa. Ensimmäiset yt-neuvottelutkin on jo käyty ja työntekijöitä vähennetty.

Kiskohitsaamoon kuitenkin liittyy aistihavainto, joka vie minut heti takaisin lapsuuteen: ratapölkkyjen tuoksu. Tuo tuoksu tuntui leijailevan koko kylässä 1980-luvulla, kun minä vietin huolettomia kesäpäiviä siellä. Nyt tuoksu ei ole enää yhtä vahva, mutta hitsaamon viertä lenkkeillessä se kyllä tunkeutuu edelleen nenään.

Kylän uusi ominaistuoksu sen sijaan liittyy kylän toiseen suureen työllistäjään. Tehdas, jonka minä tunnen Raision tehtaana, sijaitsee junaradan toisella puolella. Tehdas (tai kai niitä oikeasti on kaksi) on nykyään jotain ihan muuta kuin Raision tehdas, mutta näinä muuttuvien omistajien ja uusien nimihirviöiden luvattuna aikana en ole jaksanut ryhtyä opettelemaan tehtaan virallista nimeä. Tuolta tehtaalta kuitenkin hyvin usein leijailee tuoksu, joka minun mielestäni kuvaa sitä, jos työntäisi päänsä koiran kuivamuonasäkkiin. Tehtaalla valmistetaan jonkin sortin rehua, joka minun mielestäni tuoksuu aivan koiranruoalle.

Ostoskeskus ja kylän sydän

Kun Kaipiaistentietä jatkaa kohti itää, näkyy oikealla ensin paloasema. Sinänsä pienessä kylässä on hyvin varusteltu vapaapalokunta, sillä juuri tehtaan olemassaolo vaatii valmiutta kriisitilanteita varten.

Paloaseman jälkeen vasemmalla on kylän sosiaalinen keskus: Sale-kauppa. Vaikka kauppa on pieni ja varmasti vuosien varrella taistellut olemassaolonsa puolesta, on se monille kyläläisille elintärkeä. Kylällä asuu paljon iäkkäitä ihmisiä, jotka eivät pääsisi kauppamatkalle pitkien matkojen päähän. Kaupassa on myös onnistuttu säilyttämään kaksi tärkeää palvelua: Veikkauksen pelipiste sekä asiamiesposti.

Rosita-baari

Kaupan kanssa samassa rakennuksessa on kylän entinen sosiaalisen elämän keskus. Rosita-baarit olivat aikoinaan S-ryhmän baariketju, joita oli ympäri Suomea. Kaipiaisten Rosita-baari olikin Suomen viimeinen Rosita, kunnes se sulki ovensa pari vuotta sitten.

Minäkin olen ehtinyt todistamaan Rositan monenlaisia olomuotoja: se on ollut niin puhtaasti keskikaljaan ja irtokarkkeihin pohjautuva kuppila kuin tasokkaampikin anniskeluravintola A-oikeuksin. Tässä tapauksessa tasokkuus on totta kai suhteessa paikan kokoon ja asiakaskuntaan, mutta hyvätasoinen lounas ja A-oikeudet kuitenkin nostivat tasoa ihmeesti.

Rosita-baari taisteli viidellä pöydällään ja jukeboksillaan roolista ihmisten elämässä: kenellekään pyörittäjistään se ei varmasti koskaan ollut mikään kultakaivos, mutta monille asiakkailleen elintärkeä. Sinänsä harmi, ettei baaria enää kannata kenenkään pitää auki, mutta toisaalta myös ymmärrettävää.

Arvokkaat talovanhukset

Vähän matkaa eteenpäin kohti itää Kaipiaistentien varrella on kohta, jossa arvokkuus on noussut huippuunsa. Tien oikealla puolella on vanha asemapäällikön talo, joka on viime vuosina remontoitu hyvään kuntoon. Taitaa muuten olla niin, että talo olisi tällä hetkellä myynnissä, jos joku sattuu innostumaan.

Tien vasemmalla puolella sen sijaan on kylän entisen suurmiehen Verhen kiinteistö. Minä muistan jo lapsuudestani tarinat Igorista, joka ajoi karjalaiset pois mustikkametsästä, kun se hänen mielestään oli hänen pihaansa. Hieman tulee mieleen kylän tämänhetkinen kassajonokeskustelu: aiheena ovat thaimaalaiset marjanpoimijat, joita kylällä on majoittuneena joka kesä.

Verhen tontilla oli aikoinaan kauppa, ja talo oli Kaipiaisten mittakaavassa äärimmäisen pramea. Pihassa on useita rakennuksia, joiden keskellä kohoaa päärakennus mansardikattoineen. Koko pihaa reunustaa rehevä aita, kuin erottaakseen kylän rahvaan väen pois pihapiiristä.

Toisin kuin asemapäällikön taloa, Verhen taloa ei ole kunnostettu vuosikymmeniin. Niin kauan kuin minä muistan, ovat talo ja sen sivurakennukset seisseet tyhjillään ja ränsistyneinä. Tarinan mukaan vanhan Igorin perilliset eivät ole saaneet sovittua asioita keskenään, joten kiinteistö on saanut rapistua rauhassa. Tällä hetkellä koko pihapiiri muistuttaa elokuvien kummitustaloa, jossa asustavat kaikenlaiset yliluonnolliset oliot. Tosin luultavasti nuo yliluonnolliset oliotkin kyllästyisivät kaulaan asti ulottuvaan heinään, joka peittää ison osan tontista, sekä romahtamaisillaan oleviin rakennuksiin. Silti rakennuksista ja pihapiiristä näkee, että se on joskus ollut hienointa, mitä tuolta pieneltä kylältä on löytynyt.

Suomen ainoa saariasema

Hyvin lähellä Verhen taloa sijaitsee myös kylän ykkösnähtävyys: vanha juna-asema. Rautatiet ovat kuuluneet oleellisena osana Kaipiaisiin muutenkin kuin kiskohitsaamon ja vaihdehallin kautta. Kaipiainen oli nimittäin aikoinaan ehdolla itäisen raideliikenteen solmukohdaksi, joka sittemmin perustettiin Kouvolaan. Kouvolasta kasvoi se kaupunki, joka se on tänä päivänä, kun taas Kaipiainen on kutistunut vuosi vuodelta.

Kaipiainen oli kuitenkin merkittävä asema Helsingin ja Viipurin, ja sitä kautta Pietarin, välisellä rataosuudella. Matkustajajunat pysähtyivät Kaipiaisissa vielä 1980-luvulla, jolloin minäkin matkustin maalle junalla. Nyt junat paahtavat kylän läpi täyttä vauhtia, mikä tuntuu myös radan läheisyydessä olevien talojen lasihyllyissä.

Kaipiaisten asema on silti edelleen näkemisen arvoinen. Se on ulkoa päin kauniina säilynyt asema, joka on aikoinaan ollut Suomen ainoa saariasema. Se on siis sijainnut ratojen välissä ja asemalle päästäkseen on pitänyt ylittää rautatie. Tuo ylitys on kylällä vielä myöhemminkin vaatinut useita henkiä, minkä vuoksi jokin aika sitten aseman viereen vihdoin rakennettiin alikulkutunneli. Minä kuitenkin muistan vielä nuoruudestanikin sen, kuinka puomien ollessa alhaalla piti kiltisti odottaa, vaikkei junaa olisi vielä missään näkynytkään. Tämän päivän huippunopeuksilla tuon radan ylittäminen olisi pelottavaa.

Kaipiaisten Kajastus

Jos vielä tämän kyläkierroksen jälkeen riittää energiaa, kannattaa ehdottomasti kurvata kuutostien toiselle puolelle, jossa Kajastuksentien varrella sijaitsee urheiluseura Kaipiaisten Kajastuksen oma jalkapallokenttä. Kenttä on merkittävä juuri siitä syystä, että seura omistaa sen itse. Maanomistajat aikoinaan lahjoittivat kentän seuralle, eikä kaupunki kuntaliitoksista huolimatta ole onnistunut nappaamaan sitä itselleen.

Jos Kaipiaisissa haluaisi osallistua yhteen tapahtumaan, minä sanoisin ehdottomasti, että kannattaisi suunnata kesäperjantaina Kajastuksen kotiotteluun. Toki ensin kannattaisi tarkistaa kaupan oven pielestä, että kyseisenä perjantaina kotipeli pelataan.

Haluaisin mielelläni tässä kuvata, kuinka kylän pienestä koosta huolimatta kaikki kyläläiset kesäperjantaisin kokoontuvat jalkapallokentän laidalle kannustamaan omat poikansa voittoon, mutta näinhän asia ei tietenkään ole. Joukkueen pelaajista vain pari asuu kylällä, kaikki muut ajavat kotiotteluihin jostain muualta – suurin osa Kouvolan keskustan alueelta. Yleisöäkään paikalla ei yleensä ole kuin se pieni kourallinen. Kun minun perheeni saapuu paikalle, yleisömäärä yleensä tuplautuu, ja samalla ikäjakauma laskee monta kymmentä vuotta. Kioskista kuitenkin saa makkaraa ja munkkikahvit.

Kaipiainen ei Suomen mittakaavassakaan ole mikään houkutteleva turistikohde. Kylällä on hyvin vähän tarjota satunnaiselle kulkijalle. Sen kätevä sijoittuminen Helsingin ja Joensuun välisen kuutostien varrelle – ja lähes kaikkien oleellisten kohteiden sijoittuminen kylän läpi kulkevan Kaipiaistentien varrelle – kuitenkin antaisi mahdollisuuden sille, että joskus kuutostietä ajaessaan voisikin kurvata Kaipiaisten kautta. Ehkä sitä jäätelöpysähdystä ei tarvitsisikaan pitää vielä Utin ABC:llä, vaan jäätelöt voisi ostaa Kaipiaisten Salesta, ja niitä syödessään voisi kävellä korttelin päähän vanhalle asemalle, joka seisoo ratojen välissä vuosikymmenestä toiseen. Jos olisi oikein onnekas, Pietariin matkaava Allegro saattaisi juuri silloin suhauttaa ohi, ja näyttää, millaisen tärinän huippunopeus saa aikaan.

Joka tapauksessa lyhyelläkin vilkaisulla Kaipiaisiin voisi nähdä sen, millaiselta Suomi myös tänä päivänä näyttää. Kun itsekin katselen maata yleensä kalliolaisen perheenäidin silmin, käynti Kaipiaisissa avaa katsetta hieman eri suuntaan. On aina helpompi ymmärtää sitä, minkälaiset huolet ja pelot ajavat suomalaisia, ja sitä, mitä suomalaisten oikeasti pitää pelätä.