Pieni postikortti Vietnamista

Junan ikkunasta näkyy vuoroin merta, vuoroin banaanipuita. Aina välillä alhaalla avautuu pitkä tyhjä hiekkaranta, jota palmut reunustavat.

Edessä istuvat vanhat miehet ovat laittaneet penkkinsä niin taakse kuin mahdollista, joten polvet mahtuvat juuri ja juuri olemaan koukussa. Ilmassa tuoksuvat sekaisin jonkinlainen liharuoka ja vahvat hajusteet.

Matkamme Vietnamissa on jo puolessa välissä – olemme olleet matkassa jo lähes kaksi viikkoa. Ensin vietimme neljä yötä Saigonissa ja sen jälkeen kokonaisen viikon Da Nangissa.

Saigon oli hyvä oppitunti vietnamilaisuuteen

Laskeutuminen Saigoniin – eli virallisemmin Ho Chi Minh Cityyn – laittoi kaikki aistit heti koetukselle: miljoonat ihmiset, mopot, äänet ja hajut sekoittuivat kaikki yhdeksi sotkuksi, joka olisi voinut ahdistaa. Kuitenkin, kun kaupunkia alkoi lähestyä hiljalleen ja varovaisesti, siitä alkoi erottua yksittäisiä sävyjä. Ystävälliset katseet ja hello-huudot toivottivat tervetulleeksi, loppumattomaan mopojonoon alkoi löytyä logiikka, jonka perusteella voi lähteä tien yli. Kuumuus löi yli, mutta nopeasti oppi piipahtamaan kahvilassa tai ostoskeskuksessa, joissa on aina ilmastointi. Pitkiä matkoja ei voinut edetä, muttei ollut mitään tarvettakaan.

Toki kaupungissa oli myös niitä ikäviä puolia: kadulla nukkuvia lapsia, tien yli vilistäviä rottia ja sotamuseossa kaiken todenperäisyyttä epäileviä turisteja. Kaikki nämä kuitenkin kuuluvat kaupunkiin, joka juuri ennen minun syntymääni joutui antautumaan pohjoisen Vietnamin joukoille ja aloittamaan uuden järjestyksen alaisuudessa. Valtavat määrät ihmisiä pakeni kommunistisen hallinnon tieltä, ja silloin myös Suomi sai oman osansa venepakolaisista.

Tutustuimme Saigonissa muutamiin perusnähtävyyksiin, kuten Itsenäisyyden palatsiin ja War Remnants -museoon, mutta eniten tutustuimme Saigonin katuihin ja kulmiin. Majapaikkamme sijaitsi Saigon-joen toisella puolella, joten aloitimme ja lopetimme aina päivämme keskeltä tavallista asuinseutua. Kävimme syömässä naapurin muovituolipaikassa, jonka tarjoilijan kanssa kommunikoimme kännykän kääntäjän avulla, ja missä roskat heitettiin suoraan maahan ja tyhjät oluttölkit aseteltiin pöydän jalan viereen lopussa laskettavaksi. Minään iltana me emme pärjänneet paikallisille, jotka meidän kahta oluttamme kohden joivat vähintään kahdeksan.

Saigon oli hyvä ensimmäinen tutustuminen Vietnamiin. Toki monet asiat ovat eri tavalla heti hieman pohjoisemmaksi mentäessä, mutta tietyt periaatteet opimme jo ensimmäisessä paikassa. Opimme laskemaan rahoja ja ylittämään katuja, ja opimme, kuinka tilataan musta kahvi.

Da Nangissa saavuimme kotiin

Saigonista lähdimme yöjunalla pohjoiseen kohti Da Nangia. Da Nang oli ennestään tuttu Vietnamin sodan tarinoista, joissa amerikkalaiset sotilaat laskeutuivat juuri Da Nangiin ja sen hiekkarannoille. Maan neljänneksi suurimpana kaupunkina se ei myöskään voisi olla pelkkä rantakohde, vaan myös elävä kaupunki.

Yöjuna on kätevä tapa siirtyä Saigonista Da Nangiin – kunhan muistaa varata etukäteen paikat ensimmäisen luokan makuuvaunusta. Meille tuo vaunuluokka oli täydellinen, sillä majoittuessamme neljän hengen hyttiin pienimmästä ei edes tarvinnut maksaa erikseen. Toisen luokan makuupaikkoja on kuusi yhdessä hytissä, ja edes ohuen patjan sijaan sängyllä on vain peitto.

Toki myös Vietnamissa junat kulkevat aika hitaasti ja heittelehtivät puolelta toiselle, mutta edes meidän autossa aina pahoinvoivia lapsiamme ei junan heiluminen haitannut. He jaksoivat makailla sängyillä ja pelata pelejä ja tehdä läksyjä, kunnes oli aika käydä nukkumaan. Yöjunan ainoa huono puoli oli se, että ilmastointi oli aivan ylimitoitettu, eikä sitä saanut säädettyä: yläsängyssä joutui nukkumaan toppatakki päällä, vaikka viritimme pyykkinarulla suojakankaan ilmastoinnin eteen.

Da Nangissa saavuimme pieneen HUHA Homestay -nimiseen kotimajoitukseen, jonka isännät Anna ja Huy ottivat meidät lämpimästi vastaan. Asuimme heidän kotinsa yläkerrassa olevassa huoneessa ja käytimme heidän keittiötään erityisesti aamiaisen valmistamiseen. Paikassa tulikin heti niin kotoisa olo, että päätimme jatkaa oleskeluamme pari päivää pidemmäksi. Tätä valintaa ei ainakaan yhtään vaikeuttanut se, että paikassa oli kaksi pientä koiranpentua.

Kotimajoituksen ohella tutustuimme Da Nangissa erityisesti sen hiekkarantaan ja kulmakauppoihin. Joka toinen päivä pidimme perinteisen rantapäivän, jolloin kävime uimassa ja makasimme rantatuoleilla. Lounaan hoidimme helpoimman kautta DanaBeach-rantaravintolassa, jonka keittiö valmisti todella hyviä hampurilaisia ja kanaleipiä, sekä espanjalaisia patatas bravas -perunoita. Baari oli aina täynnä länsimaisia lomailijoita, enkä ihmettele – elämä DanaBeachillä oli aika leppoisaa.

Da Nangin alueen suosituimmat vierailukohteet aiheuttivat ristiriitaisia tunteita

Da Nangissa vietetyn viikon aikana teimme myös pari päiväretkeä. Niistä ensimmäisen teimme Hoi Anin kaupunkiin, joka on yksi Vietnamin suosituimmista turistikohteista. Tämä entinen kauppakaupunki on muuttanut pienen ja idyllisen keskustansa suureksi markkina-alueeksi, jonka lyhtyjä ja kauniita taloja ihmiset saapuvat ihastelemaan kaukaakin.

Hoi An oli yhtä kaunis kuin kaikissa siitä näkemissäni valokuvissa, mutta silti kaupunki jätti minut kylmäksi. Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva kohde on jo niin täynnä ihmisiä ja markkinameininkiä, että meidän oli vaikea keksiä siellä mitään tekemistä. Päädyimme sitten ostamaan vähät tuliaiset sieltä, kun kauppoja niin kätevästi oli koko ajan tarjolla.

Me pakenimme takaisin Da Nangiin noin viiden maissa, kun bussien saapuminen alkoi: kymmenet ja taas kymmenet bussit toivat pienelle alueelle turisteja katsomaan lyhtyjä iltavalaistuksessa. Kun jo päivällä vanhalla alueella oli vaikeaa päästä eteenpäin, voin vain kuvitella, mitä se on illalla.

Toinen vierailukohteemme oli Ba Na Hills, jonka vakailla betonikäsillä tuetusta sillasta on tullut oikea instagram-ihme. Itse asiassa ennen asiaan tutustumista minä kuvittelin sillan olevan ikivanha, mutta pienen tutustumisen jälkeen minulle selvisi, että se on avattu vasta viime vuonna. Silta on osa suurta Sunworld-huvipuistoa, joka on rakennettu entiselle ranskalaisten lomanviettoalueelle korkealle kukkulalle.

Silta itsessään oli juuri mitä kuvittelinkin: armoton turistirysä, jolla enimmäkseen Koreasta ja Kiinasta saapuneet vierailijat pysähtyivät ottamaan kuvia itsestään ja toisistaan – ja tietenkin meidän lapsistamme. Sillan läheisyydessä olisi ollut puutarhoja, jotka olivat juuri täynnä tulppaaneja, mutta me jätimme ne väliin, kun eteneminen oli tarpeeksi tuskallista jo makkarakojulla. Vasta ketsuppisella makkaralla uhkaaminen ja suora rahan pyytäminen saivat yhden seurueen uskomaan, että lapsia ei nosteta penkiltä kuvattavaksi.

Ajomatka Ba Na Hillsille sen sijaan oli suuri elämys, koska se tehtiin yhdellä maailman pisimmistä kaapeliradoista. Vaunut kohosivat pitkin kukkulan rinnettä yli vesiputousten ja tiheiden metsien.

Aivan kukkulan päältä löytyi paitsi kovaa vauhtia rakenteilla oleva “ranskalainen kylä”, myös sisähuvipuisto, joka yllätti meidät iloisesti. Kolmeen kerrokseen mahtui muutama oikeasti hurja laite ja iso määrä ilmaisia pelejä. Varsinkin pienin nautti koko sydämestään, koska pääsi ajelemaan karuselleilla ja erilaisilla possujunilla ilman mitään jonoja. Suuri hitti olivat myös edestakaisin keikuttavat laitteet, joihin emme koskaan Linnanmäellä suostu laittamaan kolikoita.

Mietimme pitkään, raaskisimmeko maksaa taksimaksun lisäksi aika kalliit sisäänpääsyliput, koska reissu tuli maksamaan meille noin 120 euroa. Se on Vietnamissa valtava raha, koska esimerkiksi koko viikon majoitus maksoi meille vain 140 euroa. Päätimme kuitenkin tehdä tästä sen matkan maksullisen ohjelmanumeron, koska mitään maksullisia retkiä ei muuten ole luvassa. Pelkän sillan takia en kyllä retkeä tekisi, mutta yhdessä huvipuiston kanssa päivä oli rahan arvoinen.

Tällä hetkellä olemme junassa matkalla vanhaan pääkaupunkiin Hueen. Vietämme pari päivää tutustumalla tähän ikiaikaiseen kaupunkiin, ja käymme samalla vierailemassa eräässä hyväntekeväisyyskohteessa, johon myös suomalaisten matkailijoiden rahoja virtaa.

Keskiviikolle meillä on varattuna taas makuupaikkaliput etelään vievästä junasta: tarkoituksena on viettää viimeinen viikko lomasta Mui Nén rantakohteessa. Tavoitteena on löytää joku pieni rauhallinen poukama, jossa voisi uida, tehdä läksyjä ja nauttia viimeisistä päivistä Vietnamissa ennen paluuta ilmeisesti keväiseen Suomeen.

Tähän asti Vietnam on tarjonnut meille paitsi lämpöä ja hikeä, myös täysin uudenlaisen kulttuurin, johon on ollut mielenkiintoista hypätä sisälle. Matalilla jakkaroilla istuvat aikuiset, loputtomat pelkkiä juomia tarjoilevat kahvilat ja kaikista raoista mahtuvat mopoilijat ovat jotain, mitä kotona ei ihan heti näe. Täällä ne kuitenkin ovat niin arkipäivää, ettei niihin ole edes kiinnittänyt mitään huomiota enää aikoihin. Vietnam on taas jotain ihan uutta.