Eurooppa Ranska

Pariisi parhaassa seurassa

Syytän siitä koiraa. Enkä mitä tahansa koiraa, vaan yhtä tiettyä ranskalaiskoiraa, joka 1980-luvulla teki tarpeensa nykyisen mieheni kengille. Tuon koiran ja kadonneiden rahojen vuoksi mieheni ei ole koskaan suostunut palaamaan Pariisiin, vaikka se kuinka olisi maailman romanttisin kaupunki.

Koska tuo epäonninen tapahtuma 30:n vuoden takaa oli näin pitkään estänyt minun pääsyni yhteen maailman kauneimmista kaupungeista, päätin tänä syksynä korjata asian. Mahdollisuus tipahti syliini, kun minun piti keksiä keino saada viettää vähän kahdenkeskistä aikaa esikoiseni kanssa. Viimeisen puolen vuoden ajan hän on jäänyt vauvan ja temperamenttisen uhmaikäisen varjoon, ja nyt olikin aika karata hänen kanssaan kahdestaan johonkin. Kysellessäni mieluista reissukohdetta hän ilmoitti heti Pariisin.

Pariisissa hänen tavoitteenaan oli nähdä Eiffel-torni ja syödä patonkia. Pikkusiskon mieliksi matkaohjelmaan otettiin myös Notre Dame, joka oli kesän aikana nähty Disney-elokuvassa monen monituista kertaa.

Tokaluokkalaisen kanssa matkustaminen oli hauskalla tavalla hämmentävää puuhaa. Toisaalta hän on matkakumppanina kuin toinen aikuinen: hänen kanssaan voi ottaa kahden hengen hotellihuoneen, johon ei tarvitse mahtua minkäänlaista lisäsänkyä tai pinnasänkyä, ja hänen kanssaan voi mennä ravintolaan syömään ilman että tarvitsee pelätä äkillistä raivokohtausta. Toisissa asioissa hän taas toimii täysin kuin pieni lapsi: häntä eivät kiinnosta Napoleonin hauta tai Mona Lisa, eikä hän halua vaellella katuja tuntikausia. Hän menisi mieluusti ajoissa hotellihuoneeseen ja katselisi televisiosta koko perheen elokuvaa, vaikkei ymmärtäisi kielestä mitään.
Matkaohjelma oli siis pakko muovata kahdeksanvuotiaalle sopivaksi. Jokaisen kuuluisan rakennuksen jälkeen piti etsiä leikkipaikka, jossa pääsi kiipeilemään. Illalliseksi syötiin kahtena iltana kolmesta pizzaa, minkä jälkeen kömmittiin kiltisti iltakahdeksalta peiton alle selailemaan televisiokanavia.

Toisaalta kahdeksanvuotiaan perspektiivi tuohon kuuluisaan kaupunkiin oli korvaamaton. Häntä eivät kiinnostaneet rakennukset, jotka pursusivat muita turisteja, vaan hän halusi puistoihin, joiden penkeillä istuskelivat paikalliset perheet. Hän jaksoi innostua croissanteista, joita sai aamupalaksi, ja letuista, joita sai lounaaksi – varsinkin jos niiden molempien välissä oli Nutellaa. Hän huomasi erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä, joiden ohi minä olisin mennyt etsiessäni silmilläni kuuluisia rakennuksia.

Erityisen hauskaa oli seurata sitä, kuinka lapsi täysin tietämättömänä Pariisin maineesta muodin ja tyylikkäiden ihmisten pääkaupunkina viiletti eteenpäin niissä samoissa vaatteenriekaleissa kuin kotonakin, armeijanvihreä korvaläppälippis syvällä päässä. Itse kun teki koko ajan mieli pingottaa siitä, mitä laittoi päälleen.

Viikonlopun parasta antia oli myös lapsen aloittama harrastus: hän laski kaikki näkemänsä koirat. Kun saavuimme Chatelet – Les Hallesin juna-asemalle, josta pääsee Orlyn lentokentälle vievään junaan, koiria oli nähty yhteensä 97. Koska meillä oli paljon aikaa, kiertelimme ympäröivää puistoa viimeisten havaintojen toivossa. Näimme kaksi koiraa, mutta näimme myös paikallisia vetelehtijöitä, jotka poikkesivat Louvren ja Champs Elyseen seutujen tyylikkäistä ihmisistä, ja ennen kaikkea löysimme kahvilan, josta sai macaroneja alle eurolla kappale. Turistialueilla kun myytiin vain monen kymmenen euron rasioita, joita olisi voinut viedä tuliaiseksi. Ostimmekin kaksi pinkkiä macaronia ja söimme ne Orlyn sisääntuloaulan lattialla istuen.

Näimme myös sen sadannen koiran – juuri sillä hetkellä kun astuimme lentokentän ovista valmiina lähtemään kotimatkalle. Ehkä tuo sadas koira oli jotain etäistä sukua sille eräälle koiralle, joka päätti lirauttaa nuoren suomalaisen interreilaajan kangastossuille kauan sitten.

You Might Also Like...

No Comments

    Leave a Reply