Paluu Repovedelle

Mitä perheenäidit tekevät, kun pääsevät vihdoin tapaamaan toisiaan ilman lapsia? Lähtevät metsään paistamaan makkaraa.

Kävin viime kesänä ensimmäistä kertaa patikoimassa Repoveden kansallispuistossa. Tuolloin matkassa olivat niin lapset kuin isovanhemmatkin ja vastassa heinäkuun lämpimin päivä. Kaiken lisäksi Ketunlenkin lossi oli rikki ja jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme lennossa.

Viime viikonloppuna palasin samalle reitille neljän parhaan ystäväni kanssa. Nämä neljä ovat olleet ystäviäni peruskoulusta lähtien, mutta ehdimme tavata luvattoman harvoin. Meistä viidestä neljällä on lapsia, kolmella on talo ja yhdellä pakkomielle matkustaa ympäri maailmaa. Aikaa tapaamiseen jää siis aina liian vähän. Silti harvatkin tapaamisemme ovat aina yhtä ratkiriemukkaita! Me, jos ketkä, tunnemme toistemme noloimmat tempaukset sekä hurjimmat seikkailut.

Tällä kerralla meitä oli vastassa lokakuisen viileä Repovesi. Osa ryhmästä oli valmis jättämään retken väliin ja jäämään suoraan sohvannurkkaan vaihtamaan kuulumisia, mutta kieltämättä Ketunlenkki oli oivallisempi paikka kertoa viimeisten kuukausien kuulumiset. Ensimmäiset kyyneleetkin tirautettiin jo lenkin varrella.

Noudatimme taas aiemmin saamaani vinkkiä kiertää lenkkiä vastapäivään. Lapinsalmen parkkipaikalta lähtiessä ensimmäisiltä opasteilta käännytäänkin oikealle kohti lossia. Kesällä tämä osoittautui kullanarvoiseksi ohjeeksi, sillä saimme heti havaita lossin olevan rikki. Monet muut vaelsivat lähes viiden kilometrin lenkin vain löytääkseen rikkinäisen lossin, jolloin muita vaihtoehtoja ei ollut kuin vaeltaa sama reitti takaisin. Mitään opasteita ei matkalla silloin näkynyt.

Tällä kerralla lossi toimi mainiosti. Väkeä oli liikkeellä sen verran paljon, että molemmissa päissä oli seuraavat matkustajat odottamassa lossia. Mikäpä olikaan mukavampaa kuin osoittaa omat voimansa nykiessään lossia vastarannalle yleisön seuratessa toimintaa silmä tarkkana.

Evästauon pidimme taas Kapiaveden nuotiopaikalla viime kesän tapaan. Tällä kerralla emme törmänneet telttailijoihin, mutta makkaran paistajia oli taas paljon liikkeellä. Erityisen paljon liikkeellä oli koiria, jotka tekivät tuttavuutta keskenään vaihtelevalla menestyksellä.

Parasta Ketunlenkin kiertämisessä tähän suuntaan oli se, ettei Katajavuorelle tarvinnut kiivetä kaikkia yli kahtasataa porrasta, vaan sinne sai vaeltaa loivempaa metsäpolkua pitkin. Ja näkymät olivat silti aivan yhtä upeat! Alaspäin portaat olikin paljon helpompi kavuta – vai olisiko tunne johtunut siitä, että aivan portaiden alapäässä vastaan tuli kaksi pyöräilijää, jotka nappasivat pyörät olkapäille ja lähtivät kantamaan niitä ylös noita portaita, jotka minä kesällä jaksoin hädin tuskin kiivetä ylös. Toinen pyöräilijöistä naureskeli aikovansa laskea portaat sitten pyörällä alas. Sitä, oliko kyseessä vitsi vai ei, emme jääneet seuraamaan.

Lenkin viimeinen koitos olikin sitten Lapinsalmen riippusilta. Yksi seurueemme jäsenistä jännitti koko matkan ajan, uskaltaako ylittää siltaa. Hänen pelkonsa jäi kuitenkin nopeasti toiseksi, kun kohtasimme sillan lähtöpäässä tytön, joka yritti epätoivoisesti saada koiraansa astumaan sillalle. Koiraraukka pelkäsi niin paljon, ettei suostunut ottamaan askeltakaan. Tähän pelkoon saattoi olla syynä myös omistajan oma pelkotila, joka väistämättä heijastui myös koiraan. Hetken mietittyämme vaihtoehtoja ratkaisimme asian niin, että yksi ystävistäni nappasi koiran syliinsä ja lähti kantamaan tätä sillan yli toisen ystäväni pitäessä samalla kiinni koiran talutushihnasta. Tämä varokeino otettiin käyttöön siitä syystä, jos koira menisi paniikkiin keskellä siltaa, eikä ystäväni saisi pideltyä tätä. Koiraa kantavan seurueen perään lähti sitten koiran omistaja, ja hänen huokailujensa rinnalla siltaa pelkäävän ystäväni kauhu ei tuntunut enää missään. Hän käveli tyynesti sillan yli.

Meille keskinkertaisen kunnon omaaville perheenäideille Ketunlenkki oli taas juuri sopiva päiväretki. Emme joutuneet tekemään liian suurta urheilusuoritusta, mutta toisaalta saatoimme hyvällä omallatunnolla istahtaa saunan lauteille taputtelemaan toisiamme selkään tervehenkisestä reippailusta. Saunan lauteilla oli myös hyvä jatkaa juttua siitä, mihin Repovedellä jäimme. Puhuttavaa riitti vielä silloinkin, kun ensimmäisten silmät alkoivat jo painua sohvannurkassa kiinni.