Monipuolinen Kenia ihastutti ensipuraisulla

Mistä tätä kaikkea taas lähtisi purkamaan? Kymmenen päivän reissu Keniaan oli niin täynnä kaikkea, että pääni on edelleen aivan pyörällä.

Aloitetaan vaikka siitä, että matkamme alkoi erittäin aikaisin sunnuntaiaamuna Helsinki-Vantaan lentokentältä. Matkaan oli lähdössä 23 World Visionin kummia, sekä kolme järjestön työntekijää. Naisvaltaisen joukkomme tavoitteena oli matkustaa Kenian läntiselle maaseudulle tutustumaan järjestön työhön siellä, sekä tietysti tapaamaan kummilapsiamme. Laukut oli pakattu täyteen tuliaisia ja päät täyteen avointa mieltä, jolla selviäisimme kaikista eteen tulevista kokemuksista.

Ng’oswetin ohjelma-alue tarjoili matkan unohtumattomimmat elämykset

Menomatka pelipaikoille oli pitkä: lensimme yhdellä välilaskulla Nairobiin, mistä jatkoimme matkaa kahden tunnin yöunilla Jambojetin siivin Eldoretiin ja sieltä vielä autoilla varsinaiselle toiminta-alueelle Kerio-joen ympäristöön. Ng’oswetin ohjelma-alueen kylät sijaitsevat jokea ympäröivässä laaksossa, sekä sitä ympäröivillä vuorenrinteillä. Laakson läpi kulkee yksi kulkukelpoinen tie ja vuorenrinteillä sijaitseviin kyliin pääsee lähinnä vain kävellen tai moottoripyörän kyydissä.

Vietimme ohjelma-alueella yhteensä kolme päivää, joiden aikana ehdimme nähdä paljon. Vierailimme paikallisella terveysasemalla, jonka ainoa työntekijä otti meidät lämpimästi vastaan. Piipahdimme koululla, joka on saanut paljon tukea suomalaisen kummin yhteisölahjoituksista. Tässä koulussa oli esimerkiksi ihan oikeat pulpetit, ja koulun oppilaat saavat ruoan joka päivä.

Tutustuimme myös säästöryhmiin, joiden ajatuksena on kerätä ryhmän kesken rahaa, jota sitten voi lainata esimerkiksi oman yrityksen perustamista varten. Nämä säästöryhmät tekevät samalla myös pienimuotoista yritystoimintaa, kuten vuokraavat tuoleja ja telttoja tai kasvattavat kanoja. Säästöryhmissä merkillepantavaa oli se, että suurin osa niiden jäsenistä oli naisia. Voi olla, että alueella on myös miesvaltaisia säästöryhmiä, mutta molemmissa meidän vierailemissamme ryhmissä enemmistö jäsenistä oli naisia.

Terveysasemalla pääsimme myös tutustumaan suomalaiseen äitiyspakkaukseen, jota on jaettu alueen äideille. Pakkaus ei ole yksi yhteen suomalainen äitiyspakkaus, vaan se on suomalaisen yrityksen ja paikallisten yhteistyönä rakentama alueen oloihin paremmin sopiva pakkaus. Tässä pakkauksessa on muutamia vaatteita, mutta myös esimerkiksi kasattava hyttysverkko, jonka suojaan pienen lapsen voi jättää makailemaan. Pakkauksen saamisen ehtona on, että äiti käy raskausaikana klinikalla vähintään neljä kertaa, sekä mahdollisuuksien mukaan synnyttää sairaalassa. Äitiyspakkaus on toiminut hyvänä motivaattorina alueen naisille hankkiutua terveydenhuollon piiriin jo raskausaikana, eikä alueella kuulemma juuri kotisynnytyksiä enää ole.

Ng’oswetin ohjelma-alueella suurin osa perheistä toimii pienviljelijöinä. Alueen maaperä on erittäin hyvää viljelyyn, mutta ongelma on veden saanti. Sateet tulevat nykyään aina vain arvaamattomammin, joten viljely ja sadonkorjuu ovat aikamoista arpapeliä, ja suuren osan vuodesta alue kärsii kuivuudesta. Suosituin viljelykasvi on maissi, minkä lisäksi monella perheellä on karjaa.

Me kävimme vierailemassa viljelmillä, joissa World Vision on avustanut kasteluveden saamisessa. Keskelle viljelmiä on rakennettu vesitorni, johon pumpataan vettä läheisestä joesta. Tämä vesitorni mahdollistaa laajemmat viljelyt, ja ympäristössä onkin isot viljelmät alueella menestyviä hedelmiä, sekä myös kaalia. World Vision tarjoaa viljelijöille koulutusta, jonka avulla he oppivat viljelemään ilman vahvoja torjunta-aineita, mikä lisää tuotteiden houkuttelevuutta.

Matkan tärkein päivä oli kuitenkin tiistai, jolloin pääsimme tapaamaan kummilapsiamme. Saavuimme World Visionin toimistolle, missä meitä oli vastassa suuri laulava ja tanssiva joukko. Onneksi olimme jo oppineet toimintatavat, joten liityimme tanssiin ja lauloimme niitä sanoja, jotka tunnistimme. Joukko johdatti meidät katosten alle, missä esittäytymisten jälkeen kummilapset pääsivät tulemaan kummiensa luokse.

Minä olen ollut kummilapseni Valentinen kanssa yhteyksissä hävettävän vähän. Hämmästyinkin suuresti, kun tunnistin hänet joukosta heti saapuessamme. Vaikka tyttö on kasvanut kummisuhteemme aikana valtavasti, hänen hymynsä oli tuttu valokuvista. Myös hän tunnisti minut viimeistään siinä vaiheessa, kun kerroimme jokainen nimemme, sillä hän tuli luokseni epäröimättä. Aika uskomaton hetki.

Kummitapaamisissa parasta on se, että saamme viettää koko päivän yhdessä. Valentinen mukana olivat tulleet hänen molemmat vanhempansa, sekä pikkuveli Amon. Olin varannut meille paljon tekemistä, mutta lopulta emme ehtineet tehdä juuri mitään. Juttelimme, katselimme valokuvia, söimme lounasta ja istutimme puun. Sitten yhtäkkiä päivä olikin ohi.

Onneksi sain antaa perheen matkaan ison kasan tuliaisia, sekä ruokasäkin, jollaiset järjestö oli hankkinut jokaiselle annettavaksi. Perhe lähti reppujen, kangaskassien ja ruokasäkin kanssa tien laitaan odottamaan mopokyytiä, jonka he olivat tilanneet etukäteen. Kyselin järjestön edustajalta syytä tähän, ja hänen mukaansa perhe asuu niin ylhäällä vuoren rinteellä, että sinne ei pääse järjestetyillä autokyydeillä. Mopolla he pääsevät kotipihaan asti, eikä heidän tarvitse raahata ruokasäkkiä kävellen ylös rinnettä.

Siihen he koko nelihenkinen perhe kaikkine tavaroineen kiipesivät mopon selkään kuljettajan taakse ja lähtivät pitkin hiekkatietä kohti kotiaan. Minä seisoin mäen päällä vilkuttamassa heille.

Toinen minulle merkittävä hetki matkan aikana tapahtui keskiviikkoiltapäivänä, kun ajoimme maastureillamme ylös vuorella sijaitsevaan kylään. Jo pelkkä ajomatka osoitti minulle sen, millaisia haasteita oman kummilapseni arkeen kuuluu. Erityisesti matkat vaikuttivat olevan pitkiä ja hankalia. Oli kuitenkin hienoa huomata, että vesipisteitä oli aika laajalti ja ne olivat teiden varsilla. World Vision onkin näitä vesipisteitä perustanut alueen ihmisten tarpeisiin. Ylhäällä vuorilla maisemat olivat myös aivan upeat ja yllättävän vihreät laaksoon verrattuna.

Meidän varsinainen vierailukohteemme oli Tachasisin esikoulu, jonne World Vision on rakennuttanut vesijärjestelmän. Tämän järjestelmän avulla koululaiset saavat puhdasta vettä, mikä myös mahdollistaa päivittäisen ruoan kaikille koululaisille. Koulun keittiö oli käytännössä yksi katettu tulisija, mutta sillä keitetään joka päivä ruokaa kaikille koululaisille.

Jo saapuessamme koululle huomasimme niin koululaisten kuin heidän vanhempiensakin olevan aika paljon laakson asukkaita huonommassa kunnossa. Monet olivat hyvin laihoja ja vaatteet olivat likaisia ja rikki. Ylhäällä vuorilla olot ovat huomattavasti karummat, mikä näkyy myös kylän ihmisissä.

Puutteesta huolimatta nämä kyläläiset ovat kuitenkin ahkeria. He olivat rakentaneet esikoulun yhteyteen pienen rakennuksen alueen 1.-2. luokkalaisille, jotka muuten joutuisivat kävelemään useita kilometrejä pitkin huonoa tietä varsinaiseen kouluun. Tämä peltirakennus oli käytännössä kolmen huoneen kokoinen, ja kalusteina toimivat erilaiset lautarakennelmat. Se oli kuitenkin kyläläisten itsensä rakentama ja he myös toimivat näiden koululaisten opettajina. Opetus ei ehkä ole yhtä hyvää kuin varsinaisessa koulussa, mutta lapset säästyvät turvattomalta koulumatkalta ja saavat täällä ruoan joka päivä.

Me toimme näiden pienten koululaisten ilahduttamiseksi hyppynaruja ja saippuakuplia. Ne olivatkin suuri hitti lasten keskuudessa. Suurin ilo kuitenkin repesi annettuamme heille jalkapallon, jonka perässä etenkin pojat lähtivät juoksemaan välittömästi. Koulun pihalla lojuva edellinen jalkapallo oli muovipusseista narulla kasattu viritelmä.

Minä toin lisäksi koululle Helsingin Ponnistuksen punaisia pelipaitoja ja muita pelivarusteita. Paidat menivätkin heti jakoon, minkä jälkeen pihalla kirmasi täysi joukkueellinen Ponnistuksen uusia pelaajia. Vähän harmillisesti nämä kaikki paitojen saajat olivat poikia, kun taas tytöt pysyttelivät tiiviisti hyppynarujen ja saippuakuplien parissa. Paidat kuitenkin olivat enimmältä osin tyttöpelaajien entisiä, joten olisi ollut kiva nähdä myös kenialaisia tyttöpelaajia.

Turistielämän ylellisyys yllätti Maasai Marassa

Kenian matkan pääasiallinen tavoite olivat nuo kolme ohjelma-alueella vietettyä päivää, mutta näiden jälkeen lähdimme vielä pariksi päiväksi safarille Maasai Maran kansallispuistoon. Tämä vierailu edusti matkamme oikeaa turistiosuutta, ja olikin hämmentävää laskeutua maaseudun karujen olojen jälkeen keskelle turisteja varten rakennettuja safarilodgeja. Toki nautimme taas lämpimästä suihkusta ja hieman laajemmasta ruokavalikoimasta, mutta safarituristiksi asettuminen vaati pientä harjoitusta. Autossa kyllä puhuttiin edelleen huomattavasti enemmän kummivierailusta kuin safarin eläimistä.

Maasai Mara antoi meille elämyksiä koko rahan edestä. Näimme isot joukot elefantteja ja biisoneja, useammankin leijonan, sekä erittäin esiintymishaluisen gebardin, jolla ei ollut kiire mihinkään. Hän oikein nautti kymmenien autojen ruuhkasta, joka yritti epätoivoisesti saada parempaa paikkaa kissapedon bongaamiseen. Varmuuden vuoksi tämä tähti vielä vaihtoi tien laidalta toiselle laidalle, jotta myös takariviin jääneet saivat omat kuvansa. Meidän autokuntamme kyllästyi ennen tätä tähteä, joka jäi meidän lähdettyämme tyytyväisenä paistattelemaan parrasvaloihin.

Minun suosikkejani savannilla olivat myös pahkasiat, jotka ovat aina näyttäneet minun silmiini hieman tylyiltä. En tiedä, mikä vaikutus Leijonakuningas-elokuvalla on tässä vaikutelmassa, mutta pahkasiat osoittautuivat juuri yhtä veikeiksi kuin Pumba kyseisessä elokuvassa. Pahkasian hyppivä kävely ja suoraan kohti taivasta osoittava häntä saivat aikaan ihastuneen naurun joka kerta. Noista kampauksista puhumattakaan.

Safarilta siirryimme slummien kautta takaisin talviseen Suomeen

Kahden täyteläisen safaripäivän jälkeen ajoimme vielä viimeiseksi päiväksi Nairobiin, missä tutustuimme paikalliseen slummeissa tehtävään työhön. Myös tämä suurkaupunki oli iso järkytys maaseudun olojen jälkeen, kun eteen avautui hökkelikylä ja kaatopaikka toisensa jälkeen. Toiseen suuntaan katsoessa taas edessä kohosivat valtavat asfalttitiet ja pilvenpiirtäjät, joiden alkuperäinen rahoittaja ei taida löytyä kotimaasta. Kontrastit olivat valtavat.

Me ajoimme Matharen slummin läpi, mutta jalkauduimme vasta Roysambussa, missä työtä on tehty jo pitkään. Me vierailimme Tuinuken naistentalolla, joka on jo pitkään tarjonnut apua ja työtä HIV-positiivisille naisille ja nuorille äideille. Oppaanamme toimi talon perustaja Rosemary, joka itse aikoinaan aidsiin sairastuneena pääsi World Visionin ohjelmaan opettelemaan ompelua ja sitä kautta löysi itselleen toimeentulon ja pystyi työllistämään monia muitakin. Tämä Rosemaryn tarina oli hieno tuhkimotarina siitä, kuinka avun osuessa oikeaan kohtaan elämän suunnan voi muuttaa täysin. Rosemaryn koko tarinan voit muuten lukea täältä.

Slummivierailun jälkeen koitti se hetki, kun ajatukset piti suunnata takaisin kotiin. Laskeuduimme vielä kauppakeskukseen, missä teimme viimeisiä tuliaisostoksia ja söimme pizzat ja kokikset kaiken kanan ja riisin jälkeen. Saimme myös luvan jättää Nairobin työntekijöille paketit vietäväksi kummilapsille, joten minä kävin hankkimassa Carrefourista vähän vaatteita ja kouluvihkoja. Samaan pakettiin vielä pakkasin syömättä jääneet välipalakeksit ja patukat ja puuropussit. Ehkä niistä on iloa isossa perheessä.

Palaaminen kotiin tällaiselta matkalta on aina rankka paikka. Reilun viikon aikana on nähnyt ja kokenut valtavasti, ja oma maailmankuva on saanut taas uusia sävyjä. Tällä kertaa laskeutuminen Helsinki-Vantaalle ei kuitenkaan ollut niin vaikeaa. Kotona odotti lämmin ja odottava tunnelma, ja talvinen aurinko paistoi hiihtolomalaisille. Pääsin jopa pari kertaa hiihtoladuille, mikä on tänä talvena ollut ihmeellistä.

Parasta näissä matkoissa on se, että mukana on ollut parisenkymmentä muuta ihmistä, jotka ovat kokeneet saman. Kokemuksia on mahdoton purkaa sanoiksi kenellekään muulle kuin sellaiselle, joka on itsekin sen kokenut. Joten vaikka arjessa olen aika yksin näiden ajatusteni kanssa, tiedän että ympäri Suomea pohditaan samoja asioita ja muistellaan samoja kohtaamisia. Jo siinä on suuri rikkaus.