Mitä opin kesällä 2021? Kesä kuljetti ristiin rastiin ympäri Suomea

Kirjailija Juha Hurme pohtii Yhteishyvän artikkelissa (5/21) lomaa ja sen täydellistä muotoa. Hän kehottaa ihmisiä luopumaan velvollisuuksista ja oikeasti miettimään asioita, joista nauttii. Hän myös rohkaisee luopumaan raskaista taakoista, joita meillä on taipumuksena kasata päällemme, ja ratkaisuksi hän tarjoaa ajattelutyötä.

Minä uskon vakaasti ikuiseen oppimiseen. Olen opiskellut useita tutkintoja ihan vain oppiakseni uusia asioita. Matkustan mielelläni uusiin paikkoihin, koska niistä oppii, enkä pelkää heittäytyä uusiin ja epävarmoihin tilanteisiin, koska niistä saa aina jälkikäteen vähintään hyviä tarinoita. Olen myös opetellut viime aikoina neulomaan kirjoneulevillapaitoja ja huoltamaan polkupyöriä, koska en ennen näitä taitoja ole omannut.

Ajattelen myös kesää 2021 oppimisprojektina. 31 perättäistä hellepäivää opettivat kestämään kuumuutta ja löytämään keinoja paeta sitä ilman apuvälineitäkin. Toinen koronakesä opetti etsimään puolityhjiä ravintoloita, joihin pääsi vihdoin syömään muiden tekemää ruokaa ilman ruuhkan tunnetta. Kaksi kuukautta mökillä opetti sen, että jokapäiväinen laitteiden lataaminen syö sähköä enemmän kuin yksi aurinkopaneeli pystyy aurinkoisenakaan kesänä tuottamaan. Ihmeellisesti tietokone ja puhelin saivat aiempaa enemmän lepoa tämän havainnon jälkeen.

Opin myös paljon uutta Suomesta. Ilman sen suurempia suunnitelmia päädyin matkailemaan Suomessa etelästä pohjoiseen ja idästä länteen, ja matkan varrelle tuli monia uusia paikkoja ja mielenkiintoisia havaintoja. Kaikkea sitä löytyykin.

.

Länsirannikolta löysin puutaloja ja pitkiä hiekkarantoja

Suomen länsirannikko on minulle täysin tuntematonta seutua. Olen joskus kaukaisessa menneisyydessä käynyt sukuloimassa Porin seudulla, mutta muuten länsirannikko on jäänyt koluamatta.

Nyt aloitimme kesäloman lasten kanssa suuntaamalla auton nokan kohti läntisiä pisteitä. Aloitimme Porista, missä istuimme sunnuntai-illan Kirjurinluodon rannalla ja heiluimme Pelle-Hermannin leikkipuistossa. Majoituimme vanhaan paloasemaan remontoidussa hostellissa ja haimme iltapalaksi jäätelöt läheisestä Salesta.

Porissa kävimme tietysti myös Yyterissä, joka ensimmäistä kertaa kirvoitti lapselta kommentin, että on ihan kuin olisi ulkomailla. Pakko myöntää, että loputtomiin jatkuva hieno hiekka ja paahtava aurinko saivat aikaan illuusion matkasta jonnekin paljon kauemmas. Onneksi sentään rannan ainoan kioskin sulkeutuminen keskellä pahinta ruuhka-aikaa muistutti meidän olevan kotoisasti Suomessa. Kuka sitä nyt palveluja kaipaisi.

Porista suuntasimme Raumalle, missä yövyimme Poroholman lomakeskuksessa. Minä opin hyvin nopeasti sen, että olen leirintäalue-eläjänä täysin noviisi. En tajunnut etukäteen, että mukana pitäisi olla omat astiat pannuja ja kattiloita myöten, mutta seuraavalla kerralla ymmärrän ottaa astiaston mukaan. Saunaetikettiä en edes ryhtynyt opettelemaan – sen verran monimutkaiselta se vaikutti.

Poroholmassa kuitenkin nautimme suunnattomasti viereisestä uimarannasta, jolta pystyi ihailemaan laskevaa aurinkoa. Lämmin kesäilta ja tieto edessä olevasta kesästä saivat kasvot hymyyn, joka ei ole pyyhkiytynyt siltä vieläkään.

Raumalla tietysti tutustuimme sen puutaloihin, jotka ovat saaneet paikkansa Unescon maailmanperintöluettelossa. Rehellisesti täytyy myöntää, että alue oli minun makuuni vähän tylsä. Tätä ei tietysti auttanut yhtään se, että lapset raahautuivat mukana vain sen voimalla, että lupasin lopuksi jäätelöt torin kioskilta. Ehkä hieman innostuneemmassa seurassa olisin minäkin ihastunut talojen yksityiskohtiin.

Tein länsirannikolle vielä toisen reissun, kun vietin heinäkuun lopussa nelisen päivää Kokkolassa jalkapalloturnauksessa. Turnausolosuhteet eivät tietenkään mahdollistaneet kovin laajaa tutustumista itse kaupunkiin, mutta ehdimme sentään pyörähtää Kokkolan vanhassa kaupungissa Neristanissa. Neristan on Rauman tapaan rivi eri värisiä ja mallisia puutaloja, eikä sinällään aiheuttanut suuria tunteita. Kokemus jäi kuitenkin ehdottomasti plussan puolelle, sillä pääsimme porukalla tutustumaan alueen vanhimpaan taloon, jota vielä isännöi aivan hurmaava irlannin susikoira Dumle, joka pelkäsi meidän äänekästä laumaamme kuollakseen.

Länsirannikon puutaloista siis opin sen, että kauniit rakennukset eivät vielä itsessään riitä ihastuttamaan, vaan ainakin minä kaipaan niitä tarinoita runkojen ympärille. Aistit aktivoituvat vasta siinä vaiheessa, kun historia alkaa saada lihaa luiden ympärille ja tarinat vievät mennessään. Tämä pätee moneen asiaan matkailussa.

Etelässä kokeilin saaristoa

Suomen saaristot ovat maailman kuuluja. Loputtomat saarirykelmät ja niiden välillä liikennöivät vuoroalukset, lossit ja lautat mahdollistavat saarihyppelyn kuin Kreikassa tai Kroatiassa ainakin.

Minä en tänä vuonna lähtenyt hyppimään saarelta toiselle, vaan hyppäsin hyvin täsmäiskulla entiselle varuskuntasaarelle Örölle. Örö sijaitsee Saaristomeren kansallispuistossa ja vene sinne lähtee Kasnäsin satamasta. Tämä olikin minun ensimmäinen kunnollinen saarivierailuni ilman autoa, koska Öröllä autot eivät kulje.

Öröllä on paitsi kiehtova historia varuskunnan tukikohtana myös upeaa luontoa. Kiertelimme saaren luontopolkuja ja ihastelimme milloin Kroatian milloin Uuden-Seelannin maisemia. Saattoi tässä ihastelussa olla mukana hieman tuskaisaa kaukokaipuuta, mutta Örön maisemista se ei ota mitään pois.

Ennen Örötä ehdin viettää yhden yön Kemiönsaarella, joka oli oma mielenkiintoinen yhteisönsä. Harmittikin tosi paljon, että minun piti palata kotiin kahden yön retken jälkeen, kun Toisiin maisemiin -Hanneli jatkoi vielä kohti Högsåraa ja Bengtskärin majakkaa. Olisinpa tunkenut mukaan.

Itärajalta löytyi villiä luontoa ja hyviä telttapaikkoja

Itä on minulle toista kotiseutua ja siellä vietin tästäkin kesästä suurimman osan. Linnoittauduin mökille kesäkuun puolessa välissä ja ennen koulujen alkua tein sieltä vain yksittäisiä piipahduksia muualle Suomeen.

Yksi näistä piipahduksista oli vajaan viikon reissu vielä lähemmäs itärajaa Sallaan. Suunnaton-Pilvi pakkasi taas keväällä maallisen omaisuutensa ja suuntasi tällä kertaa Sallaan, mihin me tietysti lähdimme perässä. Sallan lisäksi pyörähdimme Pyhä-Luostolla ja Oulangan kansallispuistossa, joten reissu koostui aika täysin luontokokemuksista ja hyvästä ruoasta. Tuon reissun ruokareseptejä pääset muuten katsomaan 100 retkireseptiä -tililtämme.

Tällä kertaa emme siirtyneet pohjoiseen junalla tai lentokoneella, vaan ajoimme vanhanaikaisesti autolla. 2000 ajokilometristä huolimatta tämä oli oikein hyvä valinta, sillä saimme matkan varrelle monta mielenkiintoista kohdetta. Menomatkalla yövyimme Iisalmessa, missä kesäinen taidebiennaali ja tyhjä kaupunki muodostivat erikoisen kontrastin. Majapaikkamme Golden Dome oli jotain, mitä en todellakaan osannut odottaa löytäväni Iisalmesta – etenkin kun se on remontoitu entiseen Evakkokeskukseen, jossa minäkin ehdin vierailla 90-luvulla.

Paluumatkalla taas pyhitimme päivän vielä yhdelle kansallispuistolle: Tiilikkajärvelle. Vaikka ajatus vielä yhdestä patikasta monen päivän reissun jälkeen ei ensin tuntunut houkuttelevalta, Tiilikkajärvi onnistui voittamaan puolelleen vaihtuvilla maisemillaan ja ennen kaikkea upealla hiekkarannalla, jossa pääsi välillä pulahtamaan. Yöksi parkkeerasimme Älänteen rannalle, missä pystytimme leirimme suoraan uimarannalle monen muun majoittujan seuraan. Kun ilta-aurinko laski järven taakse ja trangiassa kypsyi illallis-shakshuka, oli helppo olla tyytyväinen siitä, että tuli taas lähdettyä.

Minä olen ryhtynyt retkeilemään ja telttailemaan aika varovaisesti, mutta viimeistään tämä reissu opetti minulle sen, että pystyn kasaamaan telttani siinä missä muutkin. Tässä(kään) iässä ei ole liian vanha opettelemaan teltassa nukkumista.

Keskeltä Suomea löysin kaupunkielämää ja kulttuuria

Vaikka kesän reissut olivat taas vahvasti luontopainotteisia, niin aina välillä lähdin metsän keskeltä piipahtamaan myös kaupungissa. Tämän kesän ykköskaupungiksi kohosi Tampere, missä vierailin jopa kahteen kertaan. Näistä ensimmäinen oli jo toukokuussa, kun lähdimme lasten kanssa vihdoin käymään Särkänniemessä. Sateinen viikonloppu ei vienyt hupia huvipuistolta, mutta muuhun kaupunkiin tutustumiseen se vaikutti. Olimme oikein onnellisia kotoisassa hotellissamme, jonka keittiöstä löytyi puolapuut ja leluja, ja jonne ruoat sai tilattua suoraan ravintoloista. Aina ei matkailua tarvitse suorittaa veren maku suussa, vaan voi ottaa rennosti ja nauttia siitä, mikä on jo käsillä.

Toisen kerran tupsahdin Tampereelle keskellä heinäkuuta kauniiseen auringonpaisteeseen. Saavuin kaupunkiin Mänttä-Vilppulasta, missä kävimme monen muun tavoin katsomassa Banksyn näyttelyn. Näyttely – ja koko museoalue – teki suuren vaikutuksen: miten voikaan keskellä ei-mitään olla tuollainen kulttuurikeskittymä, jossa voisi viettää vaikka miten pitkän ajan. Monet ovatkin jääneet suosiolla Mänttä-Vilppulaan yöksi, että ehtivät varmasti nauttia Serlachius-museoiden tarjonnasta.

Tampereella kävimme vielä katsomassa Keith Haringin julistenäyttelyn, joka kruunasi kulttuurimatkan. Tampere-talolle ripustettu näyttely avasi minulle Haringin uran merkitystä ja tuotantoa ihan uudella tavalla ja oli hienoa jatkoa Banksylle, sillä Haring oli yksi Banksyn suurista esikuvista.

Tällä vierailulla ehdin vihdoin myös pyörimään Tampereen puutalokaupunginosassa Pispalaan ja se oli kyllä maineensa veroinen. Pispala tekikin minuun ehkä suuremman vaikutuksen kuin vaikkapa vanha Rauma, sillä Pispalassa tavallinen elämä on niin vahvasti läsnä. Rajaportin saunassa ihmiset käyvät oikeasti saunomassa ja Pispalan Pulteri oli suosittu lounaspaikka jopa keskellä arkipäivää. Pulterin konstittomat ruoat muuten voittivat aivan sata-nolla edellisillan hienon illallispaikan Periscopen, jonka aiheuttamasta pettymyksestä en ole toipunut vieläkään.

Tampereen reissu oli minun kesässäni puhdas turistimatka, joka seurasi monen muunkin tallaamia polkuja. Opin kuitenkin sen, että aina ei ole pakko olla omaperäinen tai omapäinen, vaan sille on syynsä, miksi ihmiset ovat jonottaneet katsomaan Banksyä tai haluavat pyöriä Pispalassa. Jotkut asiat vain ovat niin hyviä, että ne kannattaa katsastaa itsekin, vaikka niin ovat tehneet kaikki muutkin.

Yhteishyvän artikkelissa Juha Hurme kehottaa lepoon, mutta kauhistuu löhöilykulttuurista. Hänelle lepo on aktiivista, kuten vaikka monen päivän vaellus. Minä huomaan olevani tässä Hurmeen kanssa samaa koulukuntaa: niin mukavaa kuin joskus onkin vain löhötä päivä sohvalla lukemassa kirjaa tai neulomassa villapaitaa, yksi tai kaksi tällaista päivää loman aikana riittää hyvin. Makaillessa minun aivoni alkavat ainakin laukata niin suurilla kierroksilla, että lepo on siitä kaukana. Sen sijaan aivoni lepäävät kaikkein parhaiten silloin, kun raavin maalia irti hirsiseinistä tai vaeltelen puutalokaupunginosassa bongailemassa kylttejä talojen seinissä.

Minulle tämä kesä oli hieno kombinaatio lepoa ja toimintaa. Näin paljon, mutten missään vaiheessa kokenut olevani koko ajan matkalla jonnekin. Välillä vain istuin mökin portailla ja tuijotin järvelle.

Parasta lomaa oli kuitenkin se, että laitoin blogin ja sosiaalisen median kanavat kesälomalle jo ennen juhannusta. Toki kävin välillä kurkkaamassa, mitä muut puuhaavat, mutta erinäisiä instastooreja lukuun ottamatta en tuottanut sisältöä mihinkään kanavaan, ja kerrankin oli ihanaa vain kokea paikat ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mihin kaikkialle tämän voisi raportoida.

Nyt kun sadepilvet ovat peittäneet taivaan ja pöydänkulma on täynnä päällystettäviä koulukirjoja, on ihanaa palata muistoissa noihin hetkiin ja alkaa jäsentää niitä kokonaisiksi lauseiksi. Pääsen vihdoin purkamaan kameran ja puhelimen muistikortit ja katsomaan, missä sitä on oikein tullut pyörittyä.

Tärkein oppi tälle kesälle olikin se, että omaa itseä kannattaa kuunnella. Kannattaa lähteä silloin, kun lähtöhaluja on, ja toisaalta pysyä paikoillaan silloin, kun tekee mieli.

Parhaiten kesästä on kuitenkin jäänyt mieleen yksi erittäin tunteikas hetki. Se tapahtui silloin, kun olin Kokkolassa nukkunut neljä yötä kovalla koulun lattialla ja syönyt kouluruokaa kolme kertaa päivässä pohtien elämän suuria kysymyksiä kymmenvuotiaiden kanssa. Kun sitten hävityn välieräpelin jälkeen tytöt tsemppasivat pronssiotteluun ja oma lapsi teki voittomaalin, tuli itku silmään. Siihen hetkeen kiteytyi kaikki väsymys ja onni siitä, että tästä eteenpäin Kokkolasta tulevat aina mieleen nuo neljä hullua päivää. Matkailu yllättää.