Aloitin säännöllisen matkailun kotimaan junien leikkivaunussa viitisen vuotta sitten, kun esikoinen alkoi olla varhaisessa leikki-iässä. Siihen aikaan leikkivaunu oli aina täynnä menoa. Lapset hyörivät yhtenä laumana ja jonottivat kuka kiltimmin ja kuka vähemmän kiltisti liukumäkeen. Keinonahkaisilla penkeillä istui vanhempia, jotka yrittivät pelastaa pienimpiä liukumäen alapäästä tai lukivat kilpaa kirjoja isolle lapsijoukolle. Ja kaiken toiminnan yllä oli valtava äänimeri.
Tänä päivänä leikkivaunun on vallannut olio, joka on viiden vuoden aikana hiipinyt sinne hyvin salakavalasti. Ensin sellainen löytyi yhden penkkirivin välistä, sitten toisen, ja nyt se on levittäytynyt jo joka toiseen penkkiriviin. Tämä olio on iPad.
iPadin ilmestymisen huomaa siitä, että leikkivaunu on edelleen lähes täynnä, mutta leikkipäädyssä on tilaa vaikka kuinka. Liukumäessä on enää pari lasta, jotka ovat ensimmäistä kertaa junassa, ja jaksavat vielä innostua siitä. Kirjahyllyyn koskevat lähinnä pienimmät, jotka haluavat pudottaa kirjat hyllyltä lattialle mahdollisimman monta kertaa matkan aikana. Leikkikaverin löytäminen ei ole enää niin takuuvarmaa kuin vielä muutama vuosi sitten. Leikkipäädyn sijaan lapset istuvat omilla paikoillaan silmät naulittuina iPadeihin.
Viimeisimmällä junamatkalla laskin salaa iPadit, joita näin: kuusi laitetta pelkästään lasten käsissä. Takariveille en viitsinyt kurkkia, kun siellä oli pelkkiä aikuisia. Suurin osa lapsista sai koneen syliinsä heti, kun oli saanut ulkovaatteet pois päältä – osa malttoi käydä kerran laskemassa liukumäestä alas. Yksi tyttö pelasi leikkipäädyssä koko puolitoistatuntisen heräten ainoastaan kerran kommentoimaan ympäröivää maailmaa. Toisten vertaillessa Pet Shop -kokoelmiaan tyttö huudahti yhtäkkiä spontaanisti: ”Mulla on Pet Shop -peli.”
iPadin ilmestymisen leikkivaunuihin ei voi väittää olevan pelkästään huono asia: nyt siellä mahtuvat leikkimään ne lapset, joita leikkiminen kiinnostaa. Lisäksi siellä pystyy nyt puhumaan puhelimeen, mikä ennen aikaan oli silkka mahdottomuus. Ehkä siellä toteutuukin tämän päivän ihanne lapsista, jotka istuvat kiltisti hiljaa omalla paikallaan? Koneella pelaava lapsi kun ei häiritse ketään ympärillä olevaa, kunhan äänet on koneesta laitettu pois.
Silti minä mieluummin ottaisin ne useat leikkikaverit, joiden kanssa voi aina vertailla sitä, mihin kukakin on menossa, ja millä asemalla pitää jäädä pois. On myös hauska seurata sitä, kuinka kauan leikin pitää olla käynnissä, ennen kuin ainakaan varautuneet tytöt kysyvät toisiltaan: ”Mikä sun nimi on?” Siinä vaiheessa tietää, että jää on rikkoutunut.
Alan myös jo tuntea nostalgiaa sitä Franklin pyytää anteeksi -kirjaa kohtaan, jota luetaan aina vain junassa. Junamatka ei tunnu oikealta, jos ei sitä saa lukea edes kerran. Minä pitäisin siis mielelläni leikkivaunut vielä ihan oikeina leikkivaunuina, joihin mahtuu vauhtia ja ääntä. Ehtiihän niillä koneilla näplätä sitten myöhemminkin.
No Comments