Kahden viikon mietiskelyretriitti, koskikelluntaa Laosissa, lukemattomia bussimatkoja eritasoisilla kulkuneuvoilla, rekkasafari Afrikassa.
Luin alkusyksyn iltalukemisena Merja Mähkän matkapäiväkirjan Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. Vuonna 2009 Ilta Sanomien toimittaja Merja Mähkä pakkasi tavaransa ja lähti pitkälle reppureissulle maailman ympäri. Kirjassa hän kertaa matkansa vaiheita.
Mähkän matka oli kirjan perusteella täynnä erilaisia huipentumia. Alussa mainitsemieni lisäksi hän opetteli surffaamaan ja sukeltamaan, patikoi Macchu Picchulle ja teki eri pituisia vaelluksia viidakoissa. Mikään noista ei onnistuisi minulta, sillä minua ja Merja Mähkää erottaa yksi hyvin oleellinen seikka: matkaseura.
Siinä missä Merja Mähkä lähti matkaan yksin, minulla on aina mukanani kokonainen joukkue. Nytkin meitä on Thaimaahan lähdössä yhteensä seitsemän henkeä, ja ikähaarukka on nollan ja 67:n väliltä. Tällaiselle joukkueelle on hyvin vaikea keksiä aktiviteettia, joka sopisi jokaiselle. Ainakin lähes kaikki urheilulajit ovat poissuljettuja.
Ikähaarukan ja vaihtelevan kuntotason vuoksi myös monet kohteet ja kulkuneuvot ovat mahdottomia. Esimerkiksi Ko Samet karsiutui hyvästä maineestaan huolimatta pois, kun selvisi, että Sametin veneeseen kiivetään toisen veneen kautta. Yritän myös paraikaa selvittää sitä, kulkeeko Ko Lantalla muitakin kulkuneuvoja kuin Songthaeweja, sillä niihin ei jalkavaivainen vaari pääse kiipeämään.
Lapset sen sijaan kiipeävät mihin vain, mutta heidän suurin rajoitteensa on kestävyys. He eivät jaksa istua kovin kauaa paikoillaan, mutteivät toisaalta myöskään jaksa olla pitkään yhtämittaisesti liikkeellä. Heidän kanssaan matkassa siis täytyy aina olla vaihtelua. Ainakin kahta vanhempaa tyttöä myös vaivaa paha matkapahoinvointi, joka Thaimaassa karsii pois aika monta kulkuneuvoa ja reittiä.
Vaikka matkustaminen lasten ja isovanhempien kanssa on yhtä jonglöörausta erilaisten taitojen ja kykyjen kanssa, on se kuitenkin myös aitiopaikka asioiden erilaiseen kohtaamiseen. Vaikka Merja Mähkä varmasti teki matkansa aikana kaikki ne siistit asiat, joista oli aina haaveillut, minulle tuli lukijana olo, että olen lukenut samat kokemukset ennenkin. Niitä pieniä ihmeitä, joista lapset jaksavat aina innostua, ei koskaan voi etukäteen lukea mistään matkaoppaasta. Ne kun ovat jokaisella lapsella erilaiset ja vaihtelevat myös matkojen välillä.
On myös mahtavaa päästä seuraamaan, kuinka paljon kunnioitusta vanhemmat ihmiset saavat lähes kaikkialla maailmassa. Isovanhempien matkantekoa katsoessa hämmästyn aina sitä, kuinka ruuhkaisimmistakin junista löytyy aina heille istumapaikat, ja kuinka lentokenttien turvatarkastukset eivät koskekaan heitä. Tämä kunnioitus on itsenkin hyvä muistaa niin maailmalla liikkuessa kuin Suomessakin.
Tällä hetkellä en siis vaihtaisi matkaseuraani mistään hinnasta. Tiedostan tuskallisen hyvin, että jään monesta hienosta kokemuksesta paitsi. Perheasunnosta on vaikeampi löytää uusia ystäviä kuin reppureissaajien majapaikoista, mutta toisaalta minä pääsen seuraamaan paikallisten lapsiperheiden elämää leikkipuistoissa ja ruokakaupoissa hyvin läheltä.
Ja joskus vielä koittaa se päivä, kun lapset (tai isovanhemmatkaan) eivät halua enää lähteä minun kanssani mihinkään. Silloin minun ja miehen täytyy lähteä matkaan kahdestaan ja koluta kaikki ne paikat, joihin nyt ei kannata mennä. Ainoa ongelmani tulee olemaan se, että mies on nyt päässyt tottumaan laadukkaaseen majoitukseen ja hyviin palveluihin. Kuinka ihmeessä saan hänet enää innostumaan koskikellunnasta tai norsusafareista? Kylmistä eteläamerikkalaisista majataloista puhumattakaan.
No Comments