Matkalla mummon kanssa

Minä olen viettänyt tänään muistopäivää, sillä mummoni kuoli päivälleen neljä vuotta sitten. Hän oli sairastellut jo pitkään ja viimein uudenvuoden aattona joutui sairaalaan. Ehdin käydä häntä katsomassa ennen paluutani takaisin Helsinkiin joululoman jälkeen. Maanantaina isäni soitti, ettei mitään ollut tehtävissä. Tiistaina hän kuoli.

Mummoni oli mahtava persoona: hän oli ahkera ja aktiivinen, mutta aina läsnä meille. Hän piti auringosta ja kulttuurista, ja matkustelikin paljon sisarensa ja ystäviensä kanssa. Mieluiten he lähtivät johonkin Välimeren saarille tai Kanarialle. Vuosikausia hän järjesti bussimatkoja Lappiin ja toi meille tuliaisiksi lapinhattuja ja porokelloja.

Vasta hänen kuolemansa jälkeen olen hänen matkakuvistaan oppinut, että ystäviensä seurassa hän oli myös vauhdikas ja kujeileva. Varmasti ihminen, jonka seurassa kaikilla oli hauskaa. Toki hän oli hauska meidänkin seurassamme, mutta vasta matkakuvista on löytynyt mummo, joka todella nautti elämästä. Matkoilla hän oli vapaa velvollisuuksista ja olkatoppaukset olivat vaihtuneet hellemekkoihin.

Tärkeimmät matkansa mummo kuitenkin teki jo lapsena, kun hän joutui kahteen kertaan jättämään kotinsa ja muuttamaan pakoon sotaa ja uutta valtaa. Ensimmäisen kerran hän lähti keväällä 1940 Saara-tätinsä kanssa, jonka tehtävänä oli kuljettaa lapset. Isän piti matkustaa tavaroiden ja eläimien kanssa ja äiti taas oli kuollut lapsivuoteelle mummon ollessa 3-vuotias. He asettuivat Rautalammille sukulaisten luokse.

Takaisin kotikylään mummo palasi isänsä kanssa kesällä 1941, ja he asettuivat asumaan naapuritalon tupaan, koska oma talo oli täysin tuhottu. Isä kuitenkin sairasteli paljon ja kuoli viimein kesällä 1942. Toisen kerran mummo lähti evakkoon sisarustensa kanssa, ollessaan 14-vuotias.

Mummo oli hyvin aktiivinen siirtokarjalainen ja toimi koko elämänsä ajan paikallisessa Karjala-seurassa. Hänelle seuratoiminnassa ei ollut kyse alueen palauttamisesta tai kodin saamisesta takaisin, vaan kulttuurista, jota hän halusi vaalia. Hän oli ylpeä karjalaisuudestaan ja jakoi tuota ylpeyttään myös meille.

Me emme koskaan matkustelleet mummoni kanssa, mutta kaksi hyvin merkittävää matkaa ehdin hänen kanssaan tehdä. Kesinä 2003 ja 2004 kävimme hänen ja muun suvun kanssa Venäjällä tutustumassa heidän vanhaan kotipaikkaansa. Mummo oli tehnyt ensimmäisen matkansa sinne jo joko vuonna 1990 tai 1991 ja kävi siellä lähes joka kesä. Alkuvuosina matkat olivat yhtä seikkailua, kun paikkoja oli vaikea löytää. Lisäksi tiet olivat todella huonossa kunnossa, eikä liikkeelle meinannut päästä ilman suopeaa taksikuskia. Minkäänlaista matkailutoimintaa ei ollut, eikä kaikkiin paikkoihin edes saanut mennä.

2000-luvun alkuun mennessä asiat olivat muuttuneet paljon: teitä pitkin pääsi bussilla ilman, että tarvitsi rakentaa siltoja uudelleen, ja monessa kylässä oli jonkinlainen kauppa, josta saattoi ostaa jotain välttämätöntä. Silti mukana kulkivat aina kaasukeitin ja omat eväät, sillä kaupoissa oli hyvin vähän myytävää. Kerran kaupan ovi jopa suljettiin meidän nenämme edestä, koska bussilastillinen suomalaisia olisi tyhjentänyt koko kaupan.

Mummoni kotikylä oli Alatun kylä Suistamossa, lähellä Sortavalaa. Kylästä ei ole jäljellä oikeastaan muuta kuin kirkon rauniot ja muutama talo. Mummon talosta on jäljellä pieni pätkä kivijalkaa ja muutama pihakuusi. Silti he halusivat aina ajaa samaan pellonreunaan ja kävellä kotipihalle juomaan kahvia ja syömään eväitä. Aina he kaivoivat pihasta kukkia kotiinviemisiksi, ja aina niitä piiloteltiin bussissa kumisaappaisiin ja muihin, koska mitään ei olisi saanut viedä mukanaan. Kaikenlaisia ruosteisia raudankappaleita on kulkenut itse kunkin laukussa Suomen puolelle.

Alatun lähellä kävimme myös Soanlahdella, jossa oli luterilaisten hautausmaa. Sinne ovat haudattuna myös mummoni äiti ja isä. Vielä 1990-luvun alussa hautausmaa oli tyhjennetty hautakivistä, kunnes niitä alkoi löytyä lähiseuduilta. Isoisovanhempieni hautakivi löytyi leipomon lattiasta, mistä sukulaiseni saivat kuljetettua sen takaisin Soanlahdelle. Eräänä kesäisenä päivänä he vetivät suuren hautakiven tieltä metsittyneelle hautausmaalle ja nostivat pystyyn sille paikalle, jossa Pekan ja Hiljan oletettiin lepäävän. Ennen nostoa he myös hakkasivat kiveen isän nimen ja tiedot, koska niitä ei oltu koskaan ehditty kaiverruttaa. Kaikki tämä miljoonan hyttysen ympäröimänä.

Vuonna 2008 mummoni ilmoitti, että tämä oli nyt tässä. Taisi hän vielä kerran piipahtaa kotipihallaan, mutta varta vasten hän ei sinne halunnut enää lähteä. Vaikka hän kuoli vasta viitisen vuotta myöhemmin, hän oli heittänyt hyvästinsä jo aiemmin. Hän ei enää halunnut lähteä katsomaan kylää, jonka kohentumisesta ei ollut pienintäkään toivoa, vaan joka rapistui vuosi vuodelta surkeampaan kuntoon.

Minä sen sijaan palasin alueelle vielä kaksi kertaa. En tosin käynyt enää Alatussa, mutta molemmilla kerroilla yövyin Sortavalassa, joka onkin Tukholman ja Tallinnan lisäksi ensimmäinen matkakohteeni, jossa olen käynyt neljä kertaa. Sittemmin mukaan ovat tulleet myös Madeira ja Berliini, ja tänä vuonna joukkoon pääsee myös Barcelona. Sortavalassa kuitenkin olen ollut neljä kertaa, missä on suoraan sanottuna ainakin kolme kertaa liikaa.

Sortavala ei nimittäin minun mielestäni ole kaunis venäläinen kaupunki, eikä edes kaunis entinen suomalainen kaupunki. Minun mielestäni se on kaupunki, johon suomalaiset matkustavat tekemään asioita, joita Suomessa ei voi tehdä. Missään en ole koskaan hävennyt yhtä paljon olla suomalainen, ja missään en ole koskaan tuntenut oloani yhtä epämukavaksi ja turvattomaksi – ja nimenomaan suomalaisten toimesta.

Sortavalaa en mielelläni muistelekaan, vaan mieluummin muistelen Alatun kylää, jonka luterilainen kirkko kuitenkin on vielä pystyssä. Muistelen kahden tien risteystä, jossa kasvaa pitkää heinää, jonka keskeltä löytyvät ne kivijalan jäänteet. Ja muistelen suurta pihakuusta, johon serkkuni kiipesi.

Tuosta maisemasta minulla nimittäin on kuvia, joissa mummoni näyttää yhtä onnelliselta kuin matkakuvissaan Kreikan saaristosta tai Lapin bussimatkalta. Siellä hän kulki hymyilevänä ja onnellisena pitkän heinän ja hyttysparven keskellä. Mutta siellä hän ei ollutkaan matkalla, vaan hän oli kotona.