Suomen kesä. Tuuli vihmoo ikävästi ja lämpötila heiluu 15:n asteen tietämillä. Nenä vuotaa ja takapuoli meinaa jäätyä mökin ulkohuussissa. Onneksi luettavana on matkailulehtiä, joiden avulla voi matkustaa paljon lämpimämpiinkin paikkoihin.
Tänä kesänä luin vuoden vanhaa Mondo-lehteä, jossa Madventures-miehet Rantala ja Milonoff pohtivat reppureissaamista. Minut yllätti heidän hyvinkin kriittinen suhtautumisensa reissaajiin, jotka kiertävät maailmaa toisten neuvojen perusteella. Esimerkkinä he käyttivät kylää, jonka he olivat esitelleet, ja joka nyt oli täysin menettänyt alkuperäisen luonteensa. Heidän mukaansa on sääli, että kylästä oli nyt tullut turistikohde.
Eikö kuitenkin ole niin, että jos luo oman imperiuminsa jakamalla neuvoja ja ohjeita muille reissaajille, täytyy ottaa vastuu siitä, että nämä reissaajat seuraavat perässä? Tämä koskee myös matkabloggaajia ja kaikkia muitakin kirjoittajia. Ei voi kirjoittaa lukijoilleen paikasta, jossa ei halua kenenkään muun käyvän. Väistämättä muut haluavat käydä paikassa, jonka joku kehuu paratiisiksi.
Vastuukysymys koskee oikeastaan koko matkustamista. Jokaisen matkailijan täytyisi ottaa vastuu siitä, että he toisen kulttuurin edustajina menevät jonkun alueelle. Vielä jos tuosta käynnistä kertoo muille ihmisille, on tullut edistäneeksi muiden vierailua. Tällä tavoinhan kaikki maailman kolkat on valloitettu alunperinkin.
Madventures-miesten haastattelussa minua hämmensikin se, kuinka he torjuivat koko sen ilmiön, jonka keulakuvia he ovat. Suomesta löytyy varmasti kymmenittäin reissaajia, jotka ovat näiden miesten innoittamina päättäneet laittaa rinkat selkään ja lähteä pois Suomen talvesta. Nämä reissaajat ovat totta kai rakentaneet matkareittinsä sen mukaan, mitä esikuvat ovat heille suositelleet. Tähän ilmiöön perustuu koko Madventuresin suosio: kaksikko on onnistunut välittämään matkustamisesta kuvan elämäntapana, johon kannattaa pyrkiä, ja he ovat osoittaneet suomalaisille, miten maailma on täynnä tutustumisen arvoisia paikkoja. On hullua olettaa, että innokkaat seuraajat sitten jättäisivät nämä neuvot käyttämättä.
Oli Mondo-lehden jutussa jotain inspiroivaakin. Miehet kehuivat matkustaneensa omien perheidensä kanssa moneen kertaan ja molempien esikoiset tekivät aikoinaan ensimmäiset kaukomatkansa Ko Makin saarelle Thaimaassa. Erityisesti ilahdutti se huomio, että kun katselee oman lapsen vetelevän roskia suuhunsa bungalowin lattialta, ei jaksa enää kotonakaan nipottaa turhista.
Ja tietysti minun piti seuraavaksi mennä etsimään netistä Ko Mak ja miten sinne pääsee. Tuskin kuitenkaan suuntaamme sinne tulevalla Thaimaan reissullamme, mutta kieltämättä mahdollisuus alkoi houkutella. Tähänhän koko matkakirjoittaminen perustuu: reissuun lähtevät ottavat ideoita muilta reissaajilta ja mahdollisesti seuraavat perässä – halusivat kirjoittajat sitä tai eivät. Kannattaa siis aina kertoa vain niistä kohteista, joita ei halua pitää vain itsellään.
No Comments