Suomi-kohde numero 12: Lasten kaupungin Mummola

Tämä on kaikille teille, jotka olitte lapsia 1970-1980 -luvuilla. Teille, jotka muistatte vielä tummanruskeat villakankaiset ja vakosamettiset sohvat, Fakta-tietosanakirjasarjat kirjahyllyssä, sekä paksun puhelinluettelon lankapuhelimen vieressä. Varmaan muistatte myös flamenco-asuiset nuket, joita sukulaiset toivat tuliaiseksi Espanjasta – niitä, joiden mekko on kovaa paperimaista kangasta, ja joiden hihojen alta paljastuvat rautalankakädet.

Kaikki nämä muistot voi löytää tällä hetkellä yhdestä paikasta: Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungin Mummolasta.

Mummola on kahden huoneen yhdistelmä, jonka keittiössä lapset voivat leikkiä vanhoilla emaliastioilla ja muoviruoilla. Kaapiston ovet ovat täyttä puuta ja kahvinkeitin on oranssia muovia. Olohuoneessa on sohvaryhmä, kirjahylly, puhelinpöytä, ja naulakko täynnä vaatteita. Sohvatyynyjen päälliset on virkattu kalalangasta, kirjahyllyssä on levysoitin, joka toimii ihan moitteettomasti. Pienestä kuvaputkitelevisiosta voi katsella Kylli-tätiä.

Lapsille Mummola on kiva paikka, koska siellä saa leikkiä laittavansa ruokaa, ja saa pyöritellä vanhan puhelimen numerotaulua. Siellä on myös räsynukke, jonka voi laittaa nukkumaan pieneen sänkyyn.

Minulle taas Mummola on aikamatka jonnekin kauas: ei edes omaan mummolaan, vaan omaan lapsuudenkotiin. Sinne, missä keltaisten kaapinovien takaa paljastui vanhempien häälahjaksi saamia astiastoja; missä sohvan jousitus oli niin löysä, että sairaspäivinä upposi selkänojaa vasten, kun katseli televisiota sohvalla maaten; ja sinne, missä aikuiset vieraat polttivat tupakkaa ja sikaria ketjussa niin paljon, että hajun pystyi havaitsemaan jo alaovella, kun astui rappukäytävään.

Helsingin kaupunginmuseo on tehnyt suuren palveluksen paitsi lapsille, myös meille aikuisille, jotka olemme melkein unohtaneet, kuinka kotikutoista kaikki silloin oli. Televisio oli pieni laatikko kirjahyllyssä, eikä valtava valkokangas keskellä huonetta. Tieto kouluesitelmiin ja perheen sisäisiin väittelyihin haettiin aakkostetuista kirjoista. Jos halusi soittaa kaverille, piti olla valmis puhumaan hänen isänsä kanssa. Ja jos isä ei tiennyt, mihin kaveri oli lähtenyt, ei häntä tosiaan löytänyt mistään muuten kuin kiertelemällä läpi todennäköisimpiä paikkoja.

Vaikka Mummolassa kävisi kuinka monta kertaa, seuraksi tuleekin aina ihmisiä, jotka alkavat innostuneesti osoitella tavaroita yksi toisensa jälkeen. Jos heidän mukanaan ei ole omia lapsia, he alkavat varmasti kertomaan paikalla oleville lapsille Kylli-tädistä, LP-levyistä ja omasta lapsuudestaan.

Yleensä aikuiset toistelevatkin vain hyviä asioita. He muistelevat vanhoja hyviä lastenohjelmia (vaikka Kylli-tätihän oli oikeasti todella tylsä); ihania nukkeja, joita heillä oli (vaikka ne oli ommeltu jostain jämäkankaasta, eikä niillä ollut toista silmää); sekä lempiruokiaan, joita äiti aina teki (makkarakuppeja ei kyllä ole ikävä).

Minusta Mummolassa on parasta se, että asiat eivät ole enää niin. Kehitys kehittyy, ja niin sen täytyy ollakin.

————————————————————————————————–

1970’s and 1980’s were very brown and orange in Finland. All the homes had big couches you could dip yourself into, and encyclopedias that filled half of the bookcase. We all had big phonebooks next to the phone, and flamenco dolls that some relatives had brought us from their trip to Spain.

There is one place in Helsinki, where you can find all these memories brought to life: Grandma’s house in Children’s Town at the Helsinki City Museum.

Grandma’s house is a set of two rooms: in the kitchen kids can play with old kitchen ware and plastic food, and in the living room they can watch old kids’ shows on tv. The room is filled with details from the past, including a record player that actually works.

The kids love the place because it’s fun to play in the kitchen and pretend to cook while mum and dad sit in the living room browsing through old magazines. I love the place, because it takes me somewhere far back. Not even to my grandma’s house, but to my own house when I was a child. I can recognize the unbelievably uncomfortable couch, the phone I had to use when I wanted to reach my best friend, but knew that her dad was going to answer, and the adult books on the bookcase.

But probably my favourite thing about the place are the people you meet there. No matter how often you go, you always run into adults that start pointing at things with happiness in their faces. If they’re not accompanied by children, they are sure to start telling your children about their childhood: their favourite tv-shows, their favourite albums and their old toys.

Most of the time the stories are about the good stuff: how fun that one show was (even though it was actually very boring), how lovely their dolls had been (even though the dolls at that time were made out of left-out fabric, and were very often missing an eye) and how good of a cook their mom was (there is a lot of food of that period I really don’t miss).

The best thing for me is that things are not like that anymore. Things move forward, and that’s the way it’s supposed to be.