Kummimatka Kambodzaan vei palan sydämestä

Kaupallinen yhteistyö: World Vision

Täytyy sanoa, että blogin noin nelivuotisen historian aikana tämä teksti on ollut ehdottomasti se vaikein kirjoittaa. Vaikka tuijotan ruutua kuinka tiukasti, en tiedä, mitä siihen laittaisin. Kaikki sanottava tuntuu tässä vaiheessa siltä, ettei se ole tarpeeksi.

Palasin viime sunnuntaina kymmenen päivän matkalta Kambodzasta. Kun Finnairin lentokone rullasi kentälle viiden aikaan aamuyöstä, oli kuin olisimme saapuneet toiseen todellisuuteen. Taakse jäivät lämpö, palmut ja valo – ja tilalle tulivat pimeys ja Black Friday -tarjoukset.

Nähtävyydet veivät maan historiaan

Meidän parinkymmenen hengen seurueemme kierteli nähtävyyksiä niin Phnom Penhissä kuin Siem Reapissakin, ja sukelsimme syvälle Kambodzan historiaan ja kulttuuriin. Aloitimme tutustumisen Kambodzan historian karmeimmasta vaiheesta vierailemalla Tuol Slengin vankilassa, missä Punaiset Khmerit kiduttivat vankejaan; sekä Choeung Ekin kuoleman kentillä, mihin vangit sitten kuljetettiin tapettaviksi. Pol Potin hallinnon aikaan 1970-luvun lopulla miljoonia kambodzalaisia kuoli joko nälkään ja raskaaseen työhön, tai sitten heidät tapettiin.

Hirmuhallinnon aikaan tutustuminen oli tärkeää heti matkan aluksi, sillä vain sitä taustaa vasten pystyimme ymmärtämään tilanteen, joka vallitsee Kambodzassa edelleen. Pol Potin ihannemaailmassa ei ollut perheitä, minkä vuoksi lapset ja vanhemmat lähetettiin eri työleireille, ja miehet ja naiset vielä omilleen. Maassa ei siis ole mallia siitä, kuinka perhe toimii yhdessä, vaan edelleen perheet hajoavat omille teilleen. Myös väkivallan perinne on vahvassa: toisen lyöminen ja läpsiminen on ihan arkipäivää ja sitä tekevät kaikki.

Toinen puoli Kambodzan historiaa liittyy entisen pääkaupungin Angkorin aikaan ja kuninkaalliseen sukuun. Me vierailimme Phnom Penhissä Kuninkaallisessa palatsissa, sekä Kansallismuseossa, missä on laaja kokoelma Angkorin aikaisia patsaista.

Kambodzassa on edelleen kuningas: 66-vuotias poikamies, jolle kansa naureskelee, sillä hän ei näytä yhtään kambodzalaiselta. Syy tähän löytyy hänen äidistään, joka on vietnamilais-italialainen kaunotar, kenet edellinen kuningas otti vaimokseen. Se, ettei kuninkaalla ole lapsia, ei ole Kambodzassa mikään ongelma, sillä kruunu ei automaattisesti periydy edellisen hallitsijan jälkeläiselle, vaan neuvosto valitsee uudeksi hallitsijaksi jonkun kuningasperheen jäsenistä.

Vaikka tämän päivän Kambodzan ymmärtämisessä Angkorin aika tuntuu Punaisten khmerien aikaa paljon merkityksettömämmältä, auttaa se hahmottamaan sitä, millainen suurvalta khmerien alue on joskus ollut. Jos Kambodza on tänä päivänä Kaakkois-Aasian köyhintä seutua, on se aiemmin ollut todellinen suurvalta, jonka aluetta ovat olleet isot osat tämän päivän Thaimaata, Vietnamia ja Laosta. Viimeistään Punaisten khmerien aika sinetöi Kambodzan aseman Kaakkois-Aasian kehitysmaana.

Siem Reapissa vierailimme Kambodzan kuuluisimmalla nähtävyydellä Angkor Watin temppelillä. 1100-luvulla rakennettu temppeli houkuttelee luokseen jopa pari miljoonaa turistia vuosittain, eikä siellä tarvinnut olla yksin tälläkään kertaa, vaan vierailijoita riitti jonoksi asti. Ylimmälle kuninkaan tasolle päästäkseen olisi pitänyt jonottaa kaksi tuntia polttavassa auringossa, mutta me tyydyimme alempiin kerroksiin.

Itse Angkor Watia mielenkiintoisempia olivat läheiset Bayonin ja Ta Phromin temppelit, joista jälkimmäinen on tullut kuuluisaksi etenkin Tomb Raider -elokuvasta. Minä en innostunut elokuvamaisemista läheskään yhtä paljon kuin oppaamme, mutta luonnon valloittama temppelialue oli muuten äärimmäisen kiinnostava. Toisin kuin Angkor Watissa ja Bayonissa, Ta Phromista löytyi myös hiljaisia sopukoita, joissa sai olla ihan rauhassa.

https://www.flickr.com/photos/140320964@N06/49140126521/in/dateposted/

Kampong Thomin maaseudulla pääsimme tutustumaan tavalliseen elämään

Meidän matkamme tärkeimmät päivät olivat kuitenkin kolme Kampong Thomin maakunnassa viettämäämme päivää. Kamphong Thom sijaitsee Keski-Kambodzassa Phnom Penhin ja Siem Reapin välillä kulkevan valtatien varrella. Kamphong Thomin kaupungissa asuu noin 20 000 ihmistä, mutta sitä ympäröivät laajat alueet köyhää maaseutua.

Kamphong Thomissa sijaitsee myös World Visionin Santukin ohjelma-alue. Alueella on noin 2000 lasta, jolla on suomalainen kummi. Toiset 2000 ohjelmaan päässyttä lasta vielä odottaa omaa kummia. Me tapasimme paljon niin kummilapsia kuin näitä omaa kummia odottaviakin, ja jokaisella heillä on iso syy olla mukana ohjelmassa. Köyhyys ja puute näkyvät kaikkialla.

Vierailimme esimerkiksi terveysasemalla, joka palvelee noin 12 000 ihmisen aluetta. Terveysasemalla työskentelee seitsemän ihmistä, joista korkeimmin koulutettu on sairaanhoitaja. Yhtään lääkäriä asemalla ei ole. Terveysaseman tärkein tehtävä onkin konsultoida potilaita: onko syytä hakeutua suuremmalle terveysasemalle vai voiko sairaus olla hoidettavissa kotona. Matka suuremmalle asemalle on aina hankala ja kallis, ja ihmiset lähtevät matkaan vain äärimmäisen tilanteen edessä. Tällä asemalla he saavat apua siihen, kannattaako matkaan lähteä.

Terveysasemalla myös hoidetaan raskauden ajan seurantaa, vastasyntyneiden seurantaa ja synnytyksiä. Meidän vierailumme aikana asemalla oli nuori nainen, joka oli synnyttänyt lapsen juuri edellisenä yönä. Nainen ja lapsi makasivat patjattomalla sängyllä Mikki-peiton alla. Naisella oli nesteytystippa kädessä, mutta terveysaseman vahvin lääke on parasetamoli, jonka voimin siis myös synnytetään.

Jos terveysasemalla tulee jotain komplikaatioita, potilaan täytyy itse hankkia kuljetus sairaalaan. Ennen käytössä oli pieni tuktuk, jolla kuljetuksia saatettiin tehdä, mutta se on maannut pihalla romuna jo pitkään.

Vierailimme myös koulussa ja lasten kerhossa, jotka molemmat olivat täynnä vilkkaita lapsia. Koulussa vilkkautta ei kannata osoittaa, sillä täyteen ahdetut pulpetit ja hyvin kurinalainen opetus eivät juuri anna mahdollisuutta luovuuteen. Kambodzan valtio suosittelee luokkakooksi 25-30 lasta, mutta minä laskin koulun pienimpien luokassa olevan lähes 100 lasta. Tämä on kuitenkin parempi vaihtoehto, sillä toinen vaihtoehto olisi se, että kaikki lapset eivät pääsisi kouluun ollenkaan. Kun resursseja ei ole yhtään enempää, pääsevät lapset nyt kuitenkin kouluun, jos perheet niin haluavat.

Lasten kerhoissa näimme sitten sen, kuinka lapset vapautuivat koulukurin jälkeen: iloiset lapset leikkivät ja hassuttelivat, ja saivat olla lapsia. Meidän vierailemamme lasten kerho toimi kirkon yhteydessä, ja koko paikan ylimpänä hahmona hääri kirkon pastori. Kerhoa vetivät 10-12 -vuotiaat vapaaehtoiset, jotka opettivat pienempiään. Näistä nuorista vetäjistä ei olisi uskonut, että he ovat samanikäisiä kuin se meidän nuorisomme, joka valuu penkistä kännykkä kädessä.

https://www.flickr.com/photos/140320964@N06/49135641286/in/dateposted/

Kaikista koskettavimpia olivat kuitenkin vierailumme alueen perheiden kodeissa. Tai oikeastaan vierailimme kotien pihoilla, sillä kodit itsessään ovat tolppien päälle rakennettuja yhden huoneen mökkejä, joissa ei ole mitään. Elämä tapahtuu ulkona, missä keitetään ruoat ja pestään pyykit, ja missä juoksevat lapset ja kanat.

Vierailemissamme perheissä tilanne oli huono. Eräässä perheessä riisipellolla työskentelevä isä yrittää elättää kuusihenkisen perheen, jonka neljästä lapsesta kaksi on kehitysvammaista. Vanhin lapsista – 17-vuotias poika – onkin lähetetty Phnom Penhiin töihin, jotta perhe saisi lisää rahaa. Äidillä ei ole mahdollisuutta osallistua työntekoon, sillä kehitysvammaisia lapsia ei voi jättää keskenään kotiin. Ruokaa ei ollut edes samaksi illaksi jäljellä.

Vaikka kaikkia emme mekään voineet auttaa, tätä perhettä pystyimme auttamaan heti. Keräsimme pienen kolehdin, jolla World Visionin paikallistyöntekijät kävivät ostamassa perheelle ruokaa. Saimme vielä samana iltana kuvan siitä, mitä perhe oli saanut. Meidän ryhmämme keräsi nopeasti taskuistaan 30 dollaria, kun perheen isä ansaitsee riisipellolla hyvänä päivänä viisi dollaria.

Me myös hankimme vielä samana päivänä kummit molemmille kehitysvammaisille lapsille. Lapset olivat ohjelmassa, mutta kummallakaan ei ollut vielä kummia. Nyt heillä molemmilla on oma kummi, joka tukee heitä, ja ajattelee heitä maapallon toisella puolella. Kummilapsille jo pelkkä ajatus siitä, että jossain on ihminen, joka haluaa auttaa ja tukea häntä, on merkittävä. Kummilasten perheet myös pääsevät järjestön säännöllisen valvonnan piiriin, joten heidän asemansa paranee väistämättä.

Vaikka näimme ohjelma-alueella toinen toistaan surullisempia tapauksia ja paljon puutetta, oli vierailun tarkoituksena myös tutustua siihen, mitä kaikkea on jo saatu aikaan. Ohjelma on toiminut kolmen vuoden ajan, ja vaikutukset ovat jo nähtävillä. Vierailimme esimerkiksi erään perheen luona, jolle oli opetettu kanojen kasvattamista. World Vision tarjosi konsultaatiota, ja muu yhteisö auttoi perheen alkuun. Nyt perheellä on kanala, jota äiti voi hoitaa omassa pihassaan samalla kun vahtii lapsia. Tämä on tuonut perheelle merkittävän lisän toimeentuloon.

Meidän vierailemassamme koulussa taas on saatu World Visionin tuella puhdasta vettä sekä aamiainen lapsille. Koulupäivä alkaa seitsemältä, ja puoli tuntia ennen koulun alkua lapsille tarjotaan aamiainen, jonka voimin he jaksavat opiskella. Monessakaan perheessä ruokaa ei juuri ole, eivätkä nälkäiset lapset jaksa opiskella. Ravitsevalla aamiaisella oppimistulokset ovat huomattavasti paremmat.

World Visionin tuen tarkoituksena on aktivoida kyläyhteisöt toimimaan itse. Järjestö ei siis vain tuo paikalle varoja, vaan se opettaa ja kannustaa yhteisöjä toimimaan. Vierailimme paikassa, jossa vapaaehtoiset pitävät kerran kuussa ravitsemuskoulutusta. Vanhemmille opetetaan käytännöllisesti ravitsevan ruoan valmistusta ja samalla kerrotaan hygieniasta, imettämisestä ja lasten kasvatuksesta. Koulutuksessa lapset saavat ruokaa, mikä omalta osaltaan houkuttelee perheitä osallistumaan.

Parasta matkassa oli kuitenkin Sreimomin tapaaminen

Koko matkan kohokohta oli kuitenkin tiistai, jonka saimme viettää omien kummilastemme kanssa. Lapset ja heidän saattajansa oli tuotu kauniille Santuk Mountainsin alueelle, mihin meille oli järjestetty tilaa.

Kun saavuimme paikalle pikkubusseillamme, lapset seisoivat tarkassa rivissä odottamassa meitä. Jokainen meistä kävi läpi riviä ja yritti tunnistaa oman lapsensa. Minulla meni hetki löytää Sreimom muiden joukosta, mutta heti hänet tunnistettuani hän myös huomasi minut. Kohtaaminen oli lämmin ja hymyilevä.

Meidät kummit oli ohjeistettu etukäteen keksimään tekemistä päivälle. Kuusi tuntia on pitkä aika viettää lapsen kanssa, kun yhteistä kieltä ei ole. Toki meillä oli tulkkeja, mutta heitäkin oli vain yksi kahta kummia kohden, ja meidän tulkkimme oli ainakin koko ajan juoksemassa johonkin suuntaan.

Minä olinkin varannut mukaan piirustusvälineitä ja Uno-kortit, sekä valokuvakansion, jonka katsoimme ensimmäiseksi läpi. Aika meni yllättävän nopeasti, sillä tekemisen katkaisivat lounas ja järjestön järjestämät kilpailut.

Parasta päivässä oli huomata, kuinka Sreimomin luottamus minua kohtaan kasvoi tunti tunnilta. Hän oli alussa hyvin jännittynyt ja piti tarkasti huolta siitä, että hänen äitinsä seurasi koko ajan perässä. Loppua kohti tilanne kääntyi niin päin, että hän aina etsi minun katseeni suurestakin joukosta, ja päälle sain aina maailman valloittavimman hymyn. Minusta siis tuli päivän aikana hänelle tärkeä ja luotettava henkilö.

Kun lopussa lapset antoivat meille kummeille lahjansa, sain jo Sreimomilta suuren halauksen. Myös jäähyväisten hetkellä hän halasi minua monta kertaa, ja näin teki myös hänen äitinsä. Äiti vielä juoksi perääni halaamaan, kun oli katsonut tuliaiskasseihinsa: olin ostanut sinne Phnom Penhistä metallikulhon, vähän ruokatarvikkeita ja ompelulankaa. Näin myös, miten onnellisena Sreimom esitteli äidilleen kassista löytyneitä puulastoja, jotka supermarketissa maksoivat reilun dollarin.

Jäähyväisten sanominen Sreimomille ja hänen äidilleen oli vaikeaa. Nyt se ei ollut vaikeaa sen vuoksi, että minua olisi harmittanut lähettää heidät köyhään kotiinsa, vaan tiedän, että heikosta toimeentulosta huolimatta Sreimomin vanhemmat tekevät kaikkensa lastensa eteen. Jo nyt lapsilla on huomattavasti paremmat eväät elämään kuin heidän vanhemmillaan on koskaan ollut, ja vanhemmat ovat hyvin sitoutuneet lasten koulunkäyntiin ja opiskeluun pitkällekin. Olen erittäin tyytyväinen, että voin olla tukemassa heitä niin henkisesti kuin rahallisestikin.

Lähteminen oli vaikeaa sen vuoksi, että olin yhtäkkiä saanut uusia ystäviä. Kuulin paljon heidän elämästään ja toiveistaan tulevaisuuden suhteen, mutta olisin halunnut kuulla vielä paljon lisää. Olisin myös halunnut viettää vielä paljon aikaa Sreimomin kanssa nyt, kun jännitys oli poistunut väliltämme.

Lopussa olikin vaikea keksiä sanoja tytölle ja hänen äidilleen – kaikki sanottava tuntui pelkältä kliseeltä. Luulen, etten saanut suustani mitään järkevää, mutta se ei haittaa, sillä voin lähettää sanottavani myöhemmin kirjeessä. Jäähyväisten hetkellä tärkeintä olivat katseet ja hymyt, jotka osoittivat, että olemme tässä yhdessä. Sreimomin ja hänen sisarustensa elämä tulee olemaan täysin toisenlaista kuin heidän vanhempansa, ja se on meidän kaikkien yhteinen tavoite.

Tuohon päivään kiteytyi oikeastaan koko kummimatkan ydin: kummeina me emme voi muuttaa kenenkään elämää kerralla, mutta hiljalleen me voimme tehdä valtavan ison muutoksen monien elämään. Jo nyt veimme ruokaa, leluja ja dollareita – mutta ennen kaikkea veimme toivoa siitä, että he eivät ole yksin. Toisella puolella maapalloakin ollaan kiinnostuneita siitä, että heidän elämänsä lähtisivät menemään parempaan suuntaan, ja että Kambodzan lapset pääsisivät eroon köyhyydestä ja väkivallasta.

Paluu Suomeen kaiken Kambodzassa koetun jälkeen on ollut rankka. Päälle vyöryivät jo lentokentällä pimeys ja joulun odotus: vuoden suurin kulutusjuhla on jo ihan nurkan takana. Minusta tuntuu, että tänä vuonna meidän perheessämme koetaan historian pienin lahjavyöry, eikä kukaan syö itseään ähkyksi. Sen sijaan lähetämme lämpimiä ajatuksia Kambodzaan, missä jouluateria ehkä sekoitetaan minun viemilläni puulastoilla.

Arkoun Kampouchea!

Tämä postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen World Visionin kanssa. Maksoin itse matkani, mutta saan korvauksen tuottamastani materiaalista.

Jos sinä olet koskaan harkinnut kummilapsen ottamista jostain maailman köyhimmistä maista, voit tehdä sen äärimmäisen helposti tämän linkin kautta. Minä vastaan mielelläni kaikkiin kummiutta koskeviin kysymyksiin lähes 20 vuoden kummikokemuksella.

Tämän linkin kautta taas pääset lukemaan perustamastamme keräyksestä, jonka tavoitteena on saada Santukin alueelle yksi uusi vesitorni. Tästä linkistä taas pääset suoraan keräykseen.