Kaupallinen yhteistyö: Suomen World Vision
Hello my sponsor! Siinä he seisoivat pitkässä rivissä: lähes kaksikymmentä World Visionin kummilasta, jotka oli juuri tuotu saattajiensa kanssa tapaamaan kaukaa Suomesta saapuneita kummejaan. Ilmeet viestivät jännityksestä, mutta toisaalta myös suuresta innostuksesta, sillä pitkään valmisteltu hetki oli koittanut.
Täällä Suomessa puhumme kummeista, mutta englanniksi käytetään termejä sponsor ja sponsored child. Siitähän on oikeasti kyse: me olemme lasten sponsoreja ja omalla rahalahjoituksellamme varmistamme lapsen ja hänen yhteisönsä pääsyn mukaan kummiohjelmaan. Samalla meistä tulee heidän henkisiä tukijoitaan: niitä aikuisia, jotka yhdessä vanhempien kanssa auttavat lasta kohti parempaa elämää.
Kummius on kulkenut mukana jo pitkään
Minulla on takana pitkä historia kummina: olin vasta parikymppinen opiskelija, kun sain ensimmäisen kummilapseni Rusbelin Perusta. Rusbel oli ujo poika, jonka kasvot olivat jokaisessa valokuvassa yhtä pölyssä. Vuosien mittaan hän kuitenkin alkoi kirjoittaa kirjeitä myös itse, kunnes 19-vuotiaana muutti pois ohjelma-alueelta.
Rusbelin jälkeen kummilapsekseni tuli Jairo, jonka perhe muutti pian pois, ja hänen jälkeensä Yeyson, joka on tällä hetkellä 9-vuotias herrasmies. Olen saanut seurata työtä Perussa jo pitkään, ja sen saavutukset ovat minulle tuttuja.
Vuonna 2015 kuvioihin astui myös Nadusha: kaunotar Sri Lankan Kalpitiyasta. Sri Lankan ohjelma loppui reilu vuosi sitten, mutta Nadushalla on erityinen paikka minun sydämessäni, sillä häntä ja hänen perhettään kävimme tapaamassa koko perheen voimin. Miten ihana ja ahkera tyttö, joka oli valmistautunut huolella tapaamiseemme piirtämällä ja askartelemalla meille lahjoja. Tapaaminen oli samalla jäähyväinen, sillä tiesimme jo silloin ohjelman loppuvan pian.
Kun tiemme Nadushan kanssa erosivat, World Vision tarjosi minulle kummilapseksi Sreimomia Kambodzan Santukista. Ensin tunnesiteen luominen Sreimomiin oli hieman haastavaa, sillä Nadushasta luopuminen ihanan tapaamisen jälkeen ei ollut ihan helppoa. Onneksi sentään sain viimeisenä lahjana Nadushalta valokuvia polkupyörästä, jonka he olivat ostaneet minun lahjoittamillani rahoilla, sekä hänen saippuasta tekemänsä koristeen, joka edelleen tuoksuu vienosti meidän olohuoneessamme.
Kummius on koko yhteisön tukemista
Kummius ei kuitenkaan ole pikamatka, vaan siinä suhdetta lapseen ja hänen yhteisöönsä rakennetaan pitkän aikaa. Ensin lapsesta saattaa kuulua vain kerran tai kaksi vuodessa vuosikirjeen kautta. Pian hän kuitenkin yleensä alkaa kirjoitella itsekin, ja mukaan tulee myös piirustuksia. Yhtäkkiä alkaa oppia lapsesta ja hänen perheestään – ja siitä, mistä asioista hän oikeasti pitää.
Samalla tulee seurattua yhteisön kuulumisia: mitkä ovat ne tärkeimmät painopisteet, joihin varoja suunnataan, ja millaisia edistysaskeleita on otettu. Esimerkiksi Kambodzassa lasten kerhojen perustaminen on tuonut lapsille aivan uudenlaisen aseman omassa yhteisössään, ja samalla he saavat lisää opetusta ja valistusta, jota koulu ei pysty tarjoamaan. World Vision on perustanut Santukin alueelle jo 72 lasten kerhoa, ja Sreimomin kylässä pitäisi aloittaa lasten kerho ensi vuoden puolella.
Lasten kerhot eivät ole tärkeitä vain pienille lapsille, jotka pääsevät turvalliseen ympäristöön koulun jälkeenkin, vaan myös kerhoja pyörittäville nuorille. He saavat oppia ja kokemusta, sekä varmuutta siitä, että myös he ovat tärkeitä yhteisössä.
Ensijännitys vaihtui reippaaksi tekemiseksi
Kun kaksi ihmisriviä vihdoin asettui vastakkain Santuk Mountainsin kauniissa maastossa, alkoi innostunut vilkuilu: molemmilla puolilla yritettiin tunnistaa oma kummi tai kummilapsi valokuvien perusteella.
Minun yllätyksekseni Sreimom olikin isompi ja reippaampi kuin olin valokuvista päätellyt. Ilmeisesti kuvaushetkellä häntä on aina jännittänyt todella paljon, sillä kuvissa hän on ollut hyvin varautuneen näköinen lapsi. Jännittynyt hän oli nytkin, mutta silti leveä hymy levisi kasvoille hänen tunnistettuaan minut.
Meitä kummeja oli etukäteen ohjeistettu miettimään tekemistä koko päivän ajalle. Meillä oli kokonainen päivä aikaa kummilastemme kanssa, ja vain osan tuosta ajasta täyttäisivät järjestön keksimät ohjelmanumerot. Minä olinkin pakannut laukkuun paljon tekemistä: Uno-kortit, twist-nauhan ja valokuvakansion.
Olin myös ostanut Tigerista pienet väritettävät pussit ajatuksena, että voisimme värittää toisillemme muistot päivästä. Nyt minulla onkin pieni kukkaro, jonka hän on värittänyt, ja kirjoittanut siihen oman nimensä. Pieni hätä kävi hänen kasvoillaan, kun huomasimme tussin leviävän erittäin rankasti, mutta minä sanoin nimen olevan ihan täydellinen sellaisena, koska se on hänen kirjoittamansa.
Minua jäi harmittamaan ainoastaan se, etten kuitenkaan pakannut Suomesta mukaan kunnon piirustusvälineitä. Ajattelin ostaa niitä paikan päältä, mutta suureksi yllätyksekseni en löytänyt värikyniä mistään. Toki niitä tuli myöhemmin vastaan Siem Reapissa turisteille suunnatussa marketissa, mutta Phnom Penhistä tai Kampong Thomista en niitä löytänyt. Tiedän siis ehdottomasti, mitä tästä lähtien paketoin aina hänen kirjeidensä mukaan.
Sreimom nimittäin piirtää todella mielellään. Minä olin pyytänyt omia lapsiani piirtämään hänelle kuvat, jotka laitoin mukaan valokuvakansioon. Sreimom ja hänen äitinsä ihastelivat kuvia, ja äiti kertoi myös Sreimomin piirtävän paljon. Onneksi saimme korjattua piirustusvälineiden puuttumisen lainaamalla World Visionin Petran lehtiöstä yhden valkoisen sivun, ja käytimme yhtä mukanani tuomista lyijykynistä. Sain kuin sainkin tuliaiseksi kuvan Sreimomista ja hänen vanhemmistaan.
Piirtämisen ja valokuvien katsomisen lomassa vietimme myös muutaman hetken pelaten. Meidän kanssamme samassa pöydässä istuivat kämppäkaverini Susanne, sekä hänen kummityttönsä isänsä kanssa. Kuuden hengen voimin saimme aikaan hyvät pelit niin Uno-korttien kuin Susannen tuoman Kimblenkin avulla. Oli hauska seurata innokkaita kummityttöjämme, jotka opastivat Uno-pelissä vanhempiaan, joille pelin säännöt eivät meinanneet aueta millään. Kambodzassa kun ei ole tapana, että vanhemmat leikkisivät tai pelaisivat lastensa kanssa.
Järjestetty ohjelma paljasti paikallisia tapoja
Vapaamuotoisen oleilun keskeyttivät vain lounas ja järjestetty ohjelma, jotka molemmat paljastivat erikoisia piirteitä paikallisista tavoista. Päivän aikana kisailimme pöytäkunnittain lajeissa, joiden tarkoituksena oli kehittää yhteistyötä ja luovuutta. Järjestelimme esimerkiksi khmerin kielisiä aakkosia, ja rakensimme mehupilleistä mahdollisimman korkeita pyramideja. Voittajajoukkueelle luvattiin erittäin hyvä palkinto, joka lopussa paljastui karkeiksi.
Erikoisen kisailusta teki se, että suomalaiseen kasvatustyyliin tottuneelle kilpailut otettiin tosissaan. Vaikka tarkoituksena oli saada lapset ja kummit toimimaan yhdessä, monessa joukkueessa vallan tuntuivat ottavan vanhemmat ja tulkit, jotka halusivat tosissaan voittaa. Minä jopa jouduin ajamaan meidän tulkkimme pöydästä, kun hän ei antanut tyttöjen järjestellä aakkosia, vaan väkisin järjesti niitä itse. Kisan jälkeen hän kuitenkin suhtautui tähän ulosajoon huumorilla.
Lounaalla taas paljastui se, kenellä on tarpeeksi ruokaa ja kenellä ei. Osa lapsista ja heidän vanhemmistaan söi niin monta annosta ruokaa, että aterian saattoi päätellä olevan päivän ensimmäinen. Eräs isoäiti myös pakkasi yli jäänyttä ruokaa mukaan pieniin styroksipakkauksiin.
Lapsilla ei myöskään ollut ruokapöydässä kovin vahva asema: aikuiset ottivat ensin, ja lapset söivät sitä, mitä aikuisilta jäi. Myös juomien kanssa lapset kursailivat pitkään: Sreimom ei ottanut vastaan colaa, jota minä tarjosin moneen kertaan, mutta kuitenkin piti sitä mukanaan koko päivän, ennen kuin aivan lopussa avasi ja joi sen suurella tunteella. Kovasta yrityksestä huolimatta en saanut häntä ymmärtämään, että haen hänelle niin monta juomaa kuin hän vain haluaa juoda.
Paras lahja lapselle on välittävä aikuinen
Kaiken pelaamisen ja puuhastelun lomassa parasta tekemistä koko päivässä oli kuitenkin vain tuijottaa piirtävää Sreimomia, ja huomata hänen äitinsä tekevän samoin. Vaikka meillä oli äidin kanssa paljon puhuttavaa, ja tulkin avulla keskustelimme esimerkiksi Sreimomin isommista sisaruksista ja heidän koulutuksestaan, sekä perheen tilanteesta, meidän molempien fokus säilyi kuitenkin koko ajan lapsessa, jonka vuoksi siellä olimme.
Sreimomin äiti yritti alkuun pitää tyttöä edustuskelpoisena: suoristi tämän ryhtiä ja suki hiuksia koko ajan paremmin poninhännälle. Kun minä tarpeeksi monta kertaa sanoin, että kaikki on hyvin, niin äiti lopetti sen tekemisen. Minulle ei ollut väliä sillä, ovatko tytön kaulukset suorassa tai hiukset kammattu, vaan minä nautin hänen innostaan ja hymystään, joka alkoi näkyä koko ajan enemmän.
Meidän kummien paras lahja lapsille ehkä olikin se, että olimme matkustaneet toiselta puolelta maapalloa katsomaan heitä, ja halusimme viettää aikaa heidän kanssaan. Tähän eivät monet lapset ole tottuneet, sillä vanhempien ajan täyttävät yleensä työt ja huolet. Me taas heittäydyimme leikkimään, pelaamaan ja hyppimään, vaikka omat vanhemmat olisivatkin jääneet pöydän ääreen istumaan.
Eräältä pöytäkunnalta vanhemmat kysyivät, kuinka me Suomessa kasvatamme lapsemme. Kummit vastasivat, että rakkaudella ja sillä ajatuksella, että lapset ovat meille maailman tärkein asia. Tämä on ehdottomasti se tärkein sanoma, jonka me voimme kambodzalaisille vanhemmille antaa: lapset eivät tarvitse kuritusta ja tiukkoja sääntöjä, vaan ennen kaikkea rakkautta ja vanhempien huomiota.
On ihanaa olla kummi, joka saa olla mukana tuossa: minä voin omalta osaltani lähettää lapselle rakkautta ja arvostusta – ja samalla rohkaista vanhempiakin tekemään niin. Ainakin Sreimomin vanhemmat ovat tehneet paljon työtä ja suuria uhrauksia saadakseen lapsilleen koulutuksen ja paremman tulevaisuuden, mutta minä voin vielä osoittaa heille, että puhtaan veden ja koulutuksen lisäksi lapset tarvitsevat myös arvostusta.
Kun lähdön hetki vihdoin iltapäivällä koitti, hetki oli tunteikas. Lapset antoivat kummeilleen lahjat sekä perinteiset khmer-huivit. Minä sain lahjaksi ihanan kehystetyn kuvan Sreimomista, sekä hänen tekemänsä piirustuksen.
Lahjojen jälkeen vetäydyimme vielä omien pöytiemme ääreen. Minä annoin Sreimomille hänen lahjakassinsa, joista löytyi paljon lisää tuliaisia. Annoin lahjakassit myös Sreimomin äidille, jolle olin ostanut Phnom Penhistä keittiötarvikkeita ja ruokatarvikkeita. Minusta on aina ollut vaikea miettiä lahjoja kummilasten vanhemmille, mutta nähtyäni äidin ja tyttären ilon puulastoista, tiedän tästä eteenpäin, mitä lähetän vanhemmille.
Jäähyväisten hetkellä sanat olivat turhia
Lahjojen jälkeen oli enää halausten ja kiitosten vuoro. Minä en osannut sanoa mitään järkevää, mutta osasin halata lujasti tuota äitiä, joka selvästi haluaa antaa lapsilleen paremman tulevaisuuden. Lukutaidotonta äitiä, joka jaksoi kehua lapsen olevan lukutoukka ja pitävän eniten kambodzalaisesta kirjallisuudesta. Äitiä, joka oman syömisensä ohella huolehti siitä, että lapsi varmasti syö tarpeeksi, ja ottaa lisää niin paljon kuin haluaa. Äitiä, joka lupasi, että lasten kerhon avauduttua Sreimom pääsee sinne, eikä hänen enää tarvitse viettää iltapäiviä kahdestaan vanhan mummonsa kanssa. Yhdessä hänen kanssaan me voimme huolehtia siitä, että Sreimom saa koulutuksen, eikä päädy vanhempiensa perässä riisipellolle.
Enkä osannut sanoa mitään järkevää lapselle, jonka vuoksi olin matkustanut 8000 kilometriä. Osasin taas vain rutistaa häntä lujaa, koska sen hän on ansainnut. Ihana, hymyilevä ja iloinen lapsi, joka selvästi nautti joka hetkestä. Hänestä tulee vielä jotain suurta, ja toivottavasti hän tulee omalta osaltaan muuttamaan Kambodzaa.
Näihin jäähyväisiin ei sisältynyt samaa katkeraa suloisuutta kuin pari vuotta aiemmin Nadushan kotipihalla. Nyt minun ei tarvinnut astua autoon vilkuillen lasta ja hänen perhettään viimeisen kerran tietäen yhteisen matkamme olevan päätöksessä. Nyt pystyin kääntymään suoralla selällä ja vilkuttamaan iloisesti – sekä ottamaan vastaan perään juoksevan lapsen, joka halusi vielä kerran halata. Hänet minä saatan tavata vielä uudelleenkin.
Tämä matka oli nimittäin minulle samalla tutkimusmatka. Hieman mystinen Kambodza, jonka palveluista ja infrastruktuurista en ollut päässyt perille, osoittautui aivan kelpo matkakohteeksi. Phnom Penh ja Siem Reap ovat suuria kaupunkeja, ja niiden välinen valtatie on helppo ajaa. Santuk taas sijaitsee aivan tämän tien varrella.
Ehkä me palaamme koko perheen voimin jonain päivänä Santukiin tapaamaan uudelleen Sreimomia ja hänen perhettään. Katsomaan, miltä heidän elämänsä silloin näyttää, ja miten alue on siihen mennessä kehittynyt.
Koska tuo leveä hymy, joka Sreimomin kasvoille levisi kerta toisensa jälkeen, on jo yksinään syy matkustaa maapallon toiselle puolelle uudelleen.
Nyt kummilapsia on jo kolme
Kummina oleminen on antanut minulle paljon enemmän kuin olisin silloin parikymppisenä opiskelijana kuvitellut. Olen päässyt tutustumaan niin Peruun, Sri Lankaan kuin Kambodzaankin. Perussa en ole itse vieraillut, mutta lähes 20 vuoden kummius on opettanut maasta ja yhteiskunnasta paljon.
Nyt olen taas uuden edessä, sillä juuri ennen Kambodzaan lähtöä sain tiedon uudesta kummilapsestani Valentinesta. Hän asuu Kenian Ngoswetissa, ja hän on minun ensimmäinen kummilapseni Afrikasta. Afrikka on minulle täysin tuntematon maanosa, mutta olen innoissani päästessäni tutustumaan siihen Valentinen avulla.
Valentineen liittyy hauska tarina, sillä hän itse asiassa valitsi kummikseen minut – tai oikeastaan meidät. Minä lähetin Ngoswetiin kuvan koko meidän perheestä, jossa on meidän viiden lisäksi myös minun äitini. Pitkästä kuvarivistä Valentine valitsi juuri meidät, ja nyt me aloitamme yhteisen matkamme hänen kanssaan.
Matka Kambodzaan toteutettiin kaupallisessa yhteistyössä Suomen World Visionin kanssa. Maksoin itse matkani, mutta saan korvauksen tuottamastani materiaalista.
Jos sinä olet koskaan harkinnut kummilapsen ottamista jostain maailman köyhimmistä maista, voit tehdä sen äärimmäisen helposti tämän linkin kautta. Minä vastaan mielelläni kaikkiin kummiutta koskeviin kysymyksiin lähes 20 vuoden kummikokemuksella.
Tämän linkin kautta pääset lukemaan perustamastamme keräyksestä, jonka tavoitteena on saada Santukin alueelle yksi uusi vesitorni. Tästä linkistä taas pääset suoraan keräykseen.
No Comments