*Kaupallinen yhteistyö: Itä-Viron matkailuverkosto ja Kukrusen kartano
Viro on kartanoiden maa. Maan historia Saksan ja Venäjän alaisuudessa on jättänyt jälkeensä useita linnoja ja kartanoita, joista monet ovat peräisin jo 1200-luvulta. Monia kartanoista on muutettu tavallisesta asuinkäytöstä joko hotelleiksi tai ravintoloiksi. Tämä onkin ihan perusteltua, sillä tilaa niissä on enemmän kuin yhden perheen tarpeisiin, ja kartanot kiinnostavat myös vierailijoita.
Itä-Virossa samannimisessä kylässä sijaitsee Kukrusen kartano. Sen historia ulottuu aina vuoteen 1410 asti, jolloin kartano alunperin rakennettiin. 1700-luvun lopulla kartano päätyi von Tollin suvun omistukseen, ja vuonna 1841 armeijasta palannut poika Robert von Toll otti kartanon haltuunsa. Hänellä oli mahdollisuus omistautua kartanon ylläpidolle, ja hän ryhtyi järjestelmällisesti keräämään kartanon arkistoa, josta kasvoi merkittävä. Vuonna 1935 opetus- ja sosiaaliministeriö osti arkiston.
Kartano säilyi von Tollin suvulla aina vuoteen 1923, jolloin se siirtyi valtion haltuun. Kaikki Viron kartanot oli otettu valtion haltuun vuonna 1919 annetulla säädöksellä, mutta olemassa olevan vuokrasopimuksen vuoksi Kukrusen kartano siirtyi vasta neljä vuotta myöhemmin. Kartanon maat jaettiin uusille viljelijöille, ja vuodesta 1925 alkaen rakennuksessa toimi venäläinen peruskoulu. Vuonna 2004 kartano siirtyi valtiolta Kohtlan kunnan omistukseen, ja vuonna 2010 se avattiin restauroituna yleisölle.
Kartanot toimivat paitsi rikkaiden asuinpaikkoina, myös niiden viljelymaat olivat oleellisia: ne tuottivat ruokaa, mutta myös viljaa, josta taas poltettiin viinaa. Suurin osa viinasta meni suoraan Venäjän armeijalle, jonka sotilaille kuului tarkkaan määritelty annos vodkaa. Viinaa virtasi silloin myös Suomeen.
Kartanossa pääsee kokeilemaan itse
Me vierailimme Kukrusen kartanossa maanantaiaamuna, jolloin kartano oli muuten suljettu. Saimmekin ihan oman esittelykierroksen, kun kartanosta vastaava esitteli meille alakerran, kertoi kartanon historiasta, ja näytti asioita, joita voisimme omatoimisesti kokeilla. Yhdestä huoneesta löytyy esimerkiksi vanhaan malliin tehtyjä pukuja, joita saa kokeilla. Minun oli pakko kokeilla valtavaa vannehametta, jollaista ei eteensä saa kovin usein, ja täytyy todeta, että jo pelkkä oviaukoista meneminen oli haastavaa sen kanssa.
Puvuista saa hauskasti käsityksen siitä, millaista elämä on kartanoissa ennen ollut: naisten tehtävä on ollut lähinnä kävellä ylväästi ja istua, sillä juuri muuhun ei sellaisen hameen kanssa pystyisikään. Myös lasten asut olivat huvittavia: suurin hattu päässä ei olisi mitään mahdollisuutta leikkiä, vaan myös sitä käyttäessään lapsi on luultavasti vain istunut kiltisti paikoillaan.
Kukrusen kartanolle antaa oman leimansa sen läheisyys Kohtla-Järven öljyliuskekaivokseen. Öljyliuske on Viron tärkein luonnonvara, ja sitä on kaivettu ja poltettu jo pitkään. Öljyliuskeen louhiminen on aiheuttanut Virossa suuria ympäristöongelmia, mutta samalla se on ollut maan sähköntuotannon selkäranka. Kukrusen kartanossa pääsimmekin itse todistamaan, kuinka öljyliuske syttyy palamaan hetkessä.
Huoneessa pääsee myös kirjoittamaan kotiin: painavat sulkakynät ja helposti kaatuva mustepullo (kyllä, testasimme asian) näyttivät lapsillekin, miten haastavaa viestiminen on ennen ollut. Yhden viestin lähettäminen vaati paljon työtä paperin ja musteen kanssa, ja lopuksi piti vielä kiinnittää sinetti.
Pääsimme kierroksen lopuksi myös tutustumaan kartanon remontoimattomaan osaan, jota on jäljellä vielä runsaasti. Neuvostoaikana kartano toimi valtion omistuksessa, eikä siitä juuri pidetty huolta. Nyt sitä on remontoitu pitkään, mutta loppuosan remontoiminen vaatisi reilusti lisää rahoitusta. Tulevaisuuden haaveena olisi saada toiselle puolelle majoitustoimintaa, jolloin vierailijat voisivat myös yöpyä kartanolla. Olisipa ihana paikka olla!
Kukruse johdattaa napatutkimuksen ääreen
Kukrusen kartanon erikoisin piirre kuitenkin liittyy Robert von Tollin veljenpoikaan Eduard von Tolliin. Hän oli kuuluisa napatutkija, joka kuoli vuonna 1902 etsiessään Jäämereltä Sannikovin maata. Hänen vuokseen kartano onkin nimetty polaarikartanoksi eli nimellä polarmõis.
Tälle kartanon kuuluisimmalle asukkaalle on omistettu koko kellarikerros, johon mennään kierreportaita pitkin. Kellarista löytyy paljon tietoa Eduard von Tollista ja hänen retkistään: karttoja, havainnekuvia ja esineitä. Yhteen huoneeseen on rakennettu kopio vanhasta laivan hytistä, jossa napatutkija matkasi pitkiäkin aikoja Jäämerellä.
Kellarista löytyy myös lasten hitti eli iso leikkihuone. Yhteen kellarin huoneeseen on sisustettu kankailla ja patjoilla pohjoisnapa, jossa saa pomppia ja heitellä suuria lumipalloja. Keskellä huonetta on liukumäki. Tunnelma huoneessa on mystinen, kun vain pienet lamput tuovat valoa lumimaisemaan. Aikuisen nenään tila oli hieman tunkkainen ja kostea, mutta lapset olisivat viihtyneet siellä loputtomiin.
Napatutkimukseen liittyvät myös kartanon ihanimmat nähtävyydet eli husky-koirat. Kartanolle on tarkoitus saada kasvatettua kokonainen koiravaljakko, jolloin kartanolta voisi järjestää myös valjakkoajeluja. Meitä olivat tervehtimässä aikuinen koira ja kolmen kuukauden ikäinen pentu. He seurasivat meitä huoneesta toiseen, ja etenkin pieni pentu kävi mielellään rapsututtamassa itseään. Lapset olisivat saaneet viedä koirat uloskin, mutta meiltä loppui taas aika kesken, ja oli pakko rientää eteenpäin.
Kukrusen kartano oli mielenkiintoinen yhdistelmä kauniita tiloja ja mielenkiintoista historiaa. Saapuessamme kartanolle ajattelimme viipyvämme siellä korkeintaan tunnin ja jatkavamme ripeästi matkaa, mutta lopulta yli kahden tunnin vierailun jälkeen meidän oli pakko rynnätä seuraavaan paikkaan. Kartanon historia, ja etenkin Eduard von Tollin asema virolaisen tutkimusmatkailun historiassa, olivat esillä niin hienosti, että tarinoihin lähti mukaan väkisinkin. Kun vielä tarjolla oli tarpeeksi kokeiltavaa lapsillekin, aika meni kuin siivillä.
Vierailu Kukrusen kartanossa jätti päällimmäisenä mieleen tarinat aina sen perustamisesta siihen asti, kun kartano on saavuttanut tämän hetkisen tilansa. Se myös jätti mieleen kuvan valtavasta yritteliäisyydestä ja halusta saada vanha kartano taas toimintaan, jolloin ihmiset pääsisivät näkemään sen kaikessa loistossaan ja kuulemaan sen tarinoita. Täytyy olla iloinen, että tällaiseen lähes mahdottomaan tehtävään on haluttu ryhtyä. Nyt meillä oli edessämme kaunis kartano, joka kertoi meille matkailijoille taas uutta Virosta ja sen historiasta.
Kukrusen kartano myös osoitti meille sen, mitä pienen pihatien päästä voi löytyä: aina mielenkiintoisimpiin kohteisiin eivät johdata suuret kyltit ja turistimassat, vaan myös tavallisesta maalaismaisemasta voi löytyä kohteita, jotka ovat pysähtymisen arvoisia. Tämän vierailun jälkeen minulle ainakin jäi mielenkiinto tutustua muihinkin Viron kartanoihin – onko niillä kaikilla yhtä mielenkiintoiset tarinat kerrottavanaan?
Tämän matkan meille tarjosi Itä-Viron matkailuverkosto, jonka kehityksen rahoittamiseen osallistuu EU Aluekehitysrahasto.
No Comments