Kolmen sukupolven miniloma Helsingissä

Tämä ihana pääkaupunkimme alkaa olla minulle jo tuttu paikka. Noin 18 vuotta täällä asuneena voin jo kutsua Helsinkiä kodikseni, ja lapsuudenmaisemat Kotkassa alkavat jäädä selvästi taka-alalle.

Siksi minun onkin usein vaikea muistaa, että Helsinki on monille suomalaisillekin jännittävä turistikohde: paikka, jossa käydään muutaman vuoden välein, ja silloinkaan tuskin uskalletaan lähteä kovin kauas ydinkeskustasta. Näin minäkin teen itselleni vieraassa kaupungissa.

Viime viikonloppuna meillä oli hienoja vieraita maalta, kun vanhempani saapuivat Helsinkiin viettämään minilomaa. He ovat toki vuosien saatossa käyneet Helsingissä monen monituista kertaa, mutta juuri yhdessä totesimme, etteivät he juuri ole Kallion ulkopuolelle poistuneet. Emme mekään käy keskustassa kuin pakottavan tarpeen edessä, ja tämä loma oli ehdottomasti sellainen pakottava tarve.

Junamatkailu sotki aikataulut

Eläkeläisten virkistävä viikonloppuloma tosin alkoi heti vähän vähemmän virkistävällä tavalla, kun reilun tunnin kätevä junamatka Kouvolasta päättyi jo kohta Lahden jälkeen. Juna hajosi, ja he odottelivat toista tuntia uutta junaa hakemaan heidät. Tuon tunnin aikana ilmastointi pelasi milloin pelasi, ja savunhaju tulvi silloin tällöin junanvaunuun. Ei siis mikään kovin raikas kokemus.

Kun kaksi tuntia myöhemmin Kouvolasta lähtenyt juna sitten ajoi vierelle, oli edessä kunnon esterata, kun matkustajien piti päästä hyppäämään korkeasta junasta alas ratapenkalle ja siitä taas nousta ylös toiseen junaan. Huonojalkaiselta isältäni tuo ei olisi omin voimin sujunut mitenkään, mutta onneksi juna oli täynnä varusmiehiä, jotka tottuneesti nostivat vanhan miehen pois junasta ja toisen kyytiin.

Koska apuun saapunut juna oli tavallinen Joensuusta asti liikkeelle lähtenyt intercity, joutuivat nämä kesken matkaa kyytiin tulleet pakkautumaan sisään entisten matkustajien lisäksi. Tämä tarkoitti tietysti sitä, että vanhempani keikkuivat Tikkurilaan asti seisten kuin sillit suolassa muiden matkustajien kanssa. Ei edelleenkään kovin virkistävää.

Yli kahden tunnin asemalla odottelun jälkeen saimme vihdoin vieraat Helsinkiin, ja pääsimme aloittamaan päivän ohjelman, jonka oli pitänyt alkaa jo heti lounasajan jälkeen. Nyt kuitenkin kello oli jo kolme, kun suuntasimme Kansallismuseolle pikaiselle kierrokselle ennen majoittumista. Onneksi eläkeläiset olivat tankanneet hyvin edellisinä päivinä, sillä aikaa ruokatauolle ei enää ennen iltaa ollut.

Kansallismuseo sopii kaikenikäisille

Kansallismuseo on yksi minun lempimuseoistani Helsingissä. Se on täynnä koko Suomen historiaa, jonka läsnäoloa ihan oikeiden esineiden muodossa on jopa hieman vaikea käsittää. Venäjän tsaarin valtaistuin, sekä paita, joka päällä Eugen Schauman murhasi kenraalikuvernööri Bobrikovin, tuntuvat ensin vain lavasteilta. Kun esinettä on tuijottanut tarpeeksi pitkän ajan, on pakko todeta sen olevan ihan oikea esine kaukaa historiasta.

Kansallismuseo toimii samalla myös suomalaisen taiteen yhtenä kotipesänä: Akseli Gallen-Kallelan kattoon maalaamat freskot Kalevalan tapahtumien pohjalta, sekä Edvard Iston Hyökkäys ovat kuvia, jotka ovat elämän varrella tulleet vastaan niin monissa kirjoissa ja julkaisuissa, että niidenkään todellisuutta ei voi käsittää ennen kuin ne ovat siinä silmien edessä.

Kansallismuseosta löytyy myös yksi lasten kestosuosikeista eli vintti, jossa pääsee leikkimään ihan tosissaan. Minä siirryinkin hyvin nopeasti lasten kanssa vintille, kun museossa ensimmäistä kertaa vierailevat jatkoivat kierrostaan. Tässä kohtaa tiukka aikataulumme harmitti oikeasti, sillä olisin mielelläni nähnyt myös eläkeläiset tutustumassa vintille rakennettuun sekatavarakauppaan ja latomaan hirsiä kerroksiin taloa varten. Vintillä on myös todella mielenkiintoinen peli, jossa nimetään Helsingin kuuluisia rakennuksia. Myös tuon pariin olisin mielelläni vanhempani laittanut, mutta aika ei nyt antanut myöten.

Rautatieasemalle saapuvan vierailijan kannattaa suunnata Kansallismuseoon jo sen vuoksi, että kävelymatkalla sinne pääsee näkemään uutta Helsinkiä: jo heti Rautatieaseman kulman takaa avautuu vasta avattu Oodi, ja heti sen jälkeen Kansalaistori, jota rajaavat Kiasma, Eduskuntatalo sekä Musiikkitalo. Näistä Eduskuntatalo on varmasti tuttu ainakin kuvista, mutta kyllä itsekin aina hätkähdän sen massiivisuutta, kun sen lähelle päädyn.

Matkalla kohti Yrjönkatua ja hotelli Tornia taas pääsimme näkemään vilkasta Helsinkiä: Narinkkatorilla pyörivät shoppailijat, jotka olivat purkautuneet Kampin kauppakeskuksesta; Amos Rexin tötteröt, jotka ovat vallanneet entisen linja-autoaseman; sekä iloiset teekkarit, jotka juomalaulujen ohessa yrittivät myydä Äpyä.

Hotelli Tornista löytyy historiaa ja näköaloja

Majoituksen olimme vierailijoille varanneet Solo Sokos Hotel Tornista. Tähän valintaan oli oikeastaan kaksi syytä: minulla oli Rantapallon yhteistyökumppanilta Sokos Hotelsilta saatu lahjakortti, jolla tietysti halusin tarjota vanhemmilleni parasta mitä sillä sai; mutta halusimme Torniin myös Ateljee Barin vuoksi. Mistään muualta ei näe Helsinkiä samanlaisesta näkökulmasta kuin Tornin yläkerrasta.

Tämä oli myös minulle ensimmäinen kerta Tornissa, joten livahdin uteliaisuuttani käymään myös vanhempieni huoneessa, missä olikin heti ensimmäisenä vastassa lasinen kylpyhuone. Huone oli jaettu kahteen osaan: heti oven edessä olevan kylpyhuoneen oikealla puolella oli makuuhuone ja siellä parisänky, kun taas vasemmalta löytyi istuinalue sohvineen ja minibaareineen. Onneksi sieltä löytyi myös toinen vessa, sillä lasikopissa istuminen ei kuitenkaan ole kovin luontevaa vessassa käymistä.

Ravintola Loisteesta jäi puuttumaan loiste

Huone oli siisti ja vanhemmilleni ihan riittävä, mutta minkäänlaista vau-efektiä se ei minussa herättänyt. Täytyy tosin sanoa, etten oikein osaa enää innostua hotellihuoneista missään – en tiedä, millainen hotelli pitäisi olla kyseessä, että minä olisin vaikuttunut.

Ehkä viime vuosina lähimpänä ollaan oltu Tallinnan Sokos Hotel Virussa, jonka 18. kerroksesta meillä oli oikeasti hieno näköala merelle, ja jossa meillä oli ison ja avaran huoneen lisäksi oma sauna. Tornissa vanhempani olivat saaneet hieman paremman huoneen, mutta silti ikkunoista avautui vain rivi peltikattoja.

Yläkerran Ateljee Bar sen sijaan osaa aina ihastuttaa näköaloillaan. Täytyy tosin myöntää, että baarissa edellisen kerran ehkä 15 vuotta sitten käyneenä muistin sen jotenkin isommaksi ja tyylikkäämmäksi, mutta kyllä maisemat olivat pikaisen vierailun arvoiset. En tosin muistanut sitäkään, että päästäkseen baariin täytyy kiivetä ne järkyttävän jyrkät kierreportaat, jotka eivät taas huonojalkaiselle eläkeläiselle olleet mikään helppo rasti.

Torni on jännittävä hotelli myös menneisyytensä vuoksi: siellähän piti sotien jälkeen vuosina 1944-1947 päämajaansa valvontakomissio, jonka tehtävänä oli valvoa Moskovan välirauhansopimuksen täytäntöönpanoa. Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta esimerkiksi sotasyyllisten saattamiseksi oikeuteen.

Vaikka valvova silmä on jo Tornista lähtenytkin, on hotellissa vielä paljon sen ajan henkeä. Sisäänkäynti ja aulatilat ovat hyvin matalat ja tumman sävyiset, ja vastaanotto on pitkä pöytä aulan päädyssä aivan kuin valmiina kuulustelemaan tulijoita. Myös hissit uhkuvat vanhaa henkeä: reilun tunnin vierailun aikana kuulin hitaista ja toimimattomista hisseistä enemmän kuin mistään muusta. Se tuntui yhdistävän niin hotellivieraita kuin baarissa kävijöitäkin.

Me käymme keskustassa erittäin harvoin, joten sen ravintolat ovat meille aika vieraita. Päätimme nyt varata pöydän Sokoksen yläkerrassa sijaitsevasta Loisteesta, jonka näköalaa ja leikkihuonetta on kehuttu paljon. Ruokalistan perusteella se myös vaikutti ravintolalta, josta löytyisi meille jokaiselle jotakin.

Ja toki ruokaa löytyikin, mutta hintaansa nähden kokemus ei ollut kummoinen: ruoka oli hyvää, mutta lähes 30 euroa keitetyistä perunoista ja kalasta on jo aika paljon. Halvin viinipullo maksoi 59,70 euroa, kunnes tajusin lukea alareunaan painetun erittäin pienen präntin: kysy tarjoilijalta myös edullisia asiakasomistajaviinejämme. Sellaisen saikin sitten 26 eurolla, mutta sitä piti osata erikseen kysyä.

Loisteelta hävisi loiste viimeistään siinä kohdassa, kun kävin vessassa. Ravintolassa, jossa saa helposti aikaan monen sadan euron laskun, vessat olivat kuin vanhasta kauppakeskuksesta: oven sai kiinni vain väkisin repimällä, vessan lattia oli täynnä käsipyyhkeitä, mutta vessapaperista ei sitten ollut tietoakaan. Jo vessan haju iski nenään heti ovesta sisään astuessa, joten kaiken kaikkiaan kokemus oli aika erikoinen.

Ruokailun jälkeen vierailijat lähtivät kävelemään takaisin hotellilleen päin, kun taas me suuntasimme raitiovaunulla turvallisesti kotikulmille Kallioon. Teimme hyvän yrityksen ottaa haltuun keskustan alue, mutta täytyy sanoa, että kotona on paras. Kalliosta olisimme heti keksineet montakin hyvää ravintolaa (vaikka omassa alakerrassa sijaitsevan Kolmos3n), eivätkä Hakaniemen hotellit olisi varmasti kalvenneet yhtään Tornille. Toki silloin keskustan uudet hienot rakennukset ja vanha ja perinteinen Kansallismuseo olisivat jääneet näkemättä, ja jo ihan näiden vuoksi kannatti viettää päivä turistina keskustassa.

Jälleen kerran voin kuitenkin todeta, ettei se ruoho ole vihreämpää pitkän sillan toisella puolella – omaa kotikaupunginosaa kehtaisin esitellä ihan yhtä ylpeänä.