Kolmen kansallispuiston (ja yhden tulevan) kesäretki oli täyttä timanttia

Ennen kuin korona sukelsi meidän kaikkien sanavarastoon, Suomen kansallispuistot olivat minulle lähes tuntematon ilmiö. Olin käynyt muutamassa vähän puolivahingossa, mutta tarkoituksella en ollut mennyt mihinkään muualle kuin Nuuksioon, joka on meille pääkaupunkiseutulaisille tutuin kansallispuisto. Kansallispuistojen konsepti oli minulle aika vieras, enkä muutenkaan ehtinyt tallata patikkapolkuja vuosiin.

Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Olen käynyt jo 18 kansallispuistossa, ja näistä yli kymmenessä viimeisen reilun vuoden aikana. Tarkoituksena ei missään vaiheessa ollut kerätä pisteitä tai bongailla yksittäisiä puistoja, mutta kansallispuistot ovat oiva paikka etsiä elämyksellisiä patikointireittejä. Kun haluaa patikoida ja nähdä upeita maisemia, kansallispuistot ovat hyvä paikka aloittaa.

Kun keväällä päätimme muiden retkisiskojen kanssa seurata Pilviä itäiseen Lappiin, oli suunnitelmaa helppo alkaa rakentaa läheisten kansallispuistojen pohjalta. Itse tosin en juuri ehtinyt suunnitteluun osallistumaan, mutta paikan päällä kirmasin kansallispuistojen rajamerkeille mielelläni. Myös paluumatkan yöpymispaikka valikoitui siltä pohjalta, missä alueen kansallispuistossa Hanneli ei vielä ollut käynyt.

Koska saadaan Sallasta kansallispuisto?

Tukikohtamme sijaitsi Sallassa aivan Sallatunturin juurella. Läheltä löytyi niin Sallan keskusta kuin tunturi, jolle kiipesimmekin heti saapumisyönä. Yölliset tunturiretket ovat tulleet meidän Lapin reissujemme tunnusmerkiksi, koska keskiyön aurinkoa on vaikea vastustaa. Vuosi sitten kiipesimme Ylläksen huipulle älyttömässä kivikossa, mutta Sallatunturin huipulle pääsimme nyt mukavaa polkua pitkin. Kiipeämistä haittasivat vain hyttyset, jotka haistoivat etelän ihmisten hikikarpalot välittömästi.

Matka huipulle oli kuitenkin erittäin maltillinen ja heti puurajan yläpuolella hyttysten määrä romahti merkittävästi. Huipulla olikin ihana istahtaa kivelle ja kaivaa repusta skumppa ja kuksat ja koppistaa taas yhdelle mahtavalle reissulle tällä porukalla.

Patikointikohteena Salla ei häviä yhtään läheisille kansallispuistoille, ja Sallasta ollaankin puuhaamassa Suomen 41. kansallispuistoa. Nähtäväksi jää, tuleeko sinä päivänä lähdettyä alueelle uudestaan vai tyydynkö muistelemaan tätä reissua aikana, jolloin alue ei vielä ollut kansallispuisto.

.

Pyhä-Luostolla joutui tekemään töitä päästäkseen kansallispuistoon

Vaikka meillä olikin majapaikkana Pilvin mukava mökki, reissun aikana oli päästävä myös luontoon nukkumaan. Pakkasimme tavarat autoihin ja suuntasimme reilun tunnin ajomatkan päähän Pyhä-Luostolle, missä valitsimme leiripaikaksi Luostolla sijaitsevan Ahvenlammen. Valinta oli siinä mielessä erikoinen, että olimme aivan suuren tien vieressä ja vajaan sadan metrin päästä löytyivät Luoston palvelut kauppoineen ja ravintoloineen. Ahvenlammen ympäri menee myös suosittu ulkoilureitti, joten ihmisiä käveli leirimme ohi tiiviiseen tahtiin. 

Kaikesta tästä huolimatta leirintäpaikka oli erinomainen: saimme teltat ja riippumatot aivan veden ääreen ja aurinkosuojaksi viritetyn tarpin ansiosta leiri tuntui hämmentävän rauhalliselta. Muita leiriytyjiä ei paikalle tullut. Me saimme aivan rauhassa käydä virkistävällä uinnilla, kokata kolmen lajin retkiaterian ja yöllä istua viinikupposten kanssa ihailemassa Ahvenlammen taakse painuvaa aurinkoa. 

Leirielämän välissä kävimme toki myös hieman tutustumassa ympäristöön ja kiipesimme myöhään yöllä Ukko-Luoston laelle. Kiipeäminen oli taas uudenlainen kokemus, sillä huipulle päästäkseen piti tallata 670 porrasta ja vielä jonkin verran jyrkkää mäkeä ylöspäin. Tämä kiipeäminen olikin lähellä urheilusuoritusta, minkä vuoksi Outi menestyi tässä lajissa parhaiten. Hän ehti meditoida laella aika pitkään ennen kuin me peräpään väki ehdimme perille.

Ukko-Luostolla kohtasimme ison yllätyksen, kun totesimme, että Pyhä-Luoston kansallispuisto alkaa itse asiassa vasta laelta alaspäin menevässä rinteessä. Näimme näköalapaikalta kansallispuiston kyltin, mutta sinne asti ei ollut mitään asiaa. Paitsi tietysti Outilla, jonka piti hiipiä kyltille ihan vain päästäkseen vinoilemaan meille muille käyneensä kansallispuistossa. Me muut tyydyimme katselemaan kylttiä kaihoisasti.

Vaikka Ukko-Luosto ei kansallispuiston aluetta olekaan, oli kiipeäminen sen laelle kaiken vaivan arvoista. Keskiyön aurinko innoitti meidät venyttelemään kiipeämisestä kangistuneita lihaksia ja saimmekin aikaan oikean keskiyön joogatuokion. Vetreillä lihaksilla oli hyvä lähteä laskeutumaan takaisin alas nuo samat 670 porrasta.

Koska olimme jo niin lähellä Pyhä-Luoston kansallispuistoa, oli seuraavan päivän retki tehtävä suoraan kansallispuiston puolelle. Huikean retkiaamiaisen jälkeen ajoimme Pyhätunturin puolelle ja lähdimme kiertämään osan Tunturiaavan luontopolusta. Tämä oli kahden tunturille kiipeämisen jälkeen juuri sopiva valinta, sillä jalat eivät olisi ehkä kestäneet mitään pidempää patikkaa. Tälläkin reitillä tosin jouduimme kiipeämään, sillä suon laidassa olevaa lintutornia ei voinut jättää väliin, vaan sinne oli kiivettävä ihailemaan maisemia vähän korkeammalta. Huojuvasta rakenteesta huolimatta torni tarjosi hienot näkymät laajalle suolle ja edessä avautuville tuntureille.

.

Oulangan kansallispuisto on yksi Suomen suosituimmista

Jo ajomatkalla Sallaan bongasimme Kuusamon puolelta kyltit Oulangan kansallispuistoon. Oulanka on yksi Suomen tunnetuimmista kansallispuistoista erityisesti Karhunkierrosten takia, ja etenkin Pienellä Karhunkierroksella taisi kuluneena kesänä olla patikoijia ruuhkaksi asti.

Me emme lähteneet kiertämään Karhunkierroksia, mutta ajoimme Sallasta päiväretkelle Ristikalliolle. Hanneli oli käynyt Ristikalliolla aiemminkin ja suositteli tätä reittiä paitsi huikeiden maisemien myös pienemmän väkimäärän vuoksi. Meitä innoittivat myös repuissa kulkeneet retkieväät, jotka oli taas tarkoitus valmistaa Ristikallion laella. 

Reitti Ristikalliolle oli tylsä ja olisimme varmasti kääntyneet takaisin moneen kertaan, jos ei Hanneli olisi osannut koko ajan kertoa, että perillä kaikki tylsyys korvataan. Uskoimme häntä ja patikoimme (tai osa käytännössä juoksi) läpi miljoonia hyttysiä kuhisevan kosteikon. Opimme myös, että biotauko kannattaa pitää jo ennen tuota kosteikkoa, sillä hyttyset iskevät kaikista ikävimmin sinne paljaisiin osiin.

Onneksi uskoimme Hannelia, sillä Ristikallio todellakin oli upea paikka. Tuuliselta laelta avautui huikea näkymä alas kanjonimaiselle järvelle. Ihastuimme myös Ristikallion autiotupaan, jonka edustalta oli hyvä pulahtaa uimaan hikisen patikoinnin jälkeen. Hiki tosin palasi pintaan heti joesta ylös noustuamme, mutta kuivui taas uudelleen tuulisella laella. 

Tylsästä reitistä huolimatta patikointi Ristikalliolle kannattaa ehdottomasti. Me tapasimme koko retken aikana neljä muuta ihmistä ja yhden koiran — ruuhkaa siis ei todellakaan ollut. 

Tiilikkajärven kansallispuistossa kannattaa myös yöpyä

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja neljän tiukan patikointipäivän jälkeen meidän oli aika suunnata etelään. Koska ajomatkaa oli taas lähemmäs 1000 kilometriä, olimme jo alusta asti suunnitelleet yöpymistä matkan varrella. Yöpymispaikka valikoitui sen mukaan, että Hanneli ei ollut aiemmin käynyt Tiilikkajärven kansallispuistossa. Matka Tiilikkajärvelle oli hauska, sillä ehdimme kurvata matkalla jopa Pohjois-Karjalan puolelle, mikä ei ensin ajattelemalla tulisi mieleen matkalla Sallasta etelään.

Ensimmäinen ajatuksemme oli ottaa yöpymiskamat mukaan ja patikoida noin 1,5 kilometrin matka Pohjoisniemen parkkipaikalta Kosevan leiripaikalle. Koska takana oli jo aika monta patikoitua kilometriä ja varusteet alkoivat olla levällään pitkin autoa, päädyimme tekemään Tiilikkajärvelle vain lyhyemmän patikan ja valikoimaan yöpymispaikan lähempää parkkipaikkaa.

Ajoimme eteläiselle Sammakkotammen pysäköintialueelle ja lähdimme suunnistamaan kohti Venäjänrantaa. Tällä kertaa emme pakanneet mukaan edes ruoanlaittovälineitä, vaan kuljetimme repuissa vain juomapullot ja yhdet rostikset pahimpaan nälkään. Ja tietysti uikkarit, koska tiesimme reitin varrelle osuvan kunnon hiekkarannan.

Kun pääsimme jokseenkin tavanomaisen harjumaiseman läpi uimarannalle, alkoi meitä harmittaa suuresti, että luovuimme yöpymisajatuksesta. Ranta olisi ollut aivan täydellinen telttailuun. Saman oli tosin todennut aika moni muukin seurue, joten yksin siellä ei olisi saanut olla missään nimessä. Nyt tyydyimme pulahtamaan järvessä ja syömään rostiksemme ennen paluuta autolle.

Jos alkumatkan tylsyyden korvasi ihana uimaranta, paluu autolle hieman eri reittiä olikin jo huomattavasti mielenkiintoisempi. Tiilikkajärven kansallispuisto alkoi ihastuttaa toden teolla viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsimme riippusillalle — ja taas kerran pitkospuille suon läpi. Seitsemän kilometrin mittainen Uitonkierto oli juuri sopiva päivälenkki pitkän ajomatkan jälkeen.

Yöpymään kurvasimme vähän matkan päähän Älänteen järven rannalle. Myös tämä ranta oli yöpyjien suosiossa ja saapuessamme sinne rannalla tuntuivatkin olevan käynnissä juhlat. Radiosta soi Kikka, ja toisessa päässä rantaa useamman perheen seurue oli valloittanut nuotiopaikan. Me kuitenkin nappasimme itsellemme yhden paikan rannalta ja pystytimme leirin siihen.

Juhlat onneksi loppuivat ajoissa ja auringon laskiessa Älänteen toiselle puolelle me taisimme olla ainoa seurue, joka piti ääntä. Levitimme hiekkarannalle alustat ja kaivoimme trangian esiin. Viimeinen ilta ennen kotiinpaluuta oli täynnä kaihoa — etenkin, kun yksi joukosta oli jo jäänyt Sallaan.

.

Retkeilyyn saa vaihtelua panostamalla retkieväisiin

Retkeily tällä kombinaatiolla on aina hauskaa. Olemme viimeisen vuoden aikana patikoineet yhdessä lukuisia kilometrejä niin vesisateessa kuin lumihangessakin. Ihan uuden vivahteen olemme saaneet patikointiin ryhtymällä panostamaan retkiruokiin. Tämä tapahtui melkein vahingossa viime tammikuussa, kun paistoimme lettuja Tampaja-järven rannalla Kirkkonummella. Lumi pyrytti lettutaikinaan, mutta silti nautimme suunnattomasti juuri siitä hetkestä. Tuolloin syntyikin ajatus instagram-tilistä, jolle kokoamme niitä retkiruokia, joita me teemme retkillämme. 

Siellä Tampajan rannalla Outi perusti instagram-tilin 100 retkireseptiä ja tilin ensimmäisessä kuvassa poseeraavat juuri nuo kyseiset letut. Sen jälkeen olemme kokanneet niin kokonaista kalaa kuin bao bunejakin. Tällä kesäretkellä Sallaan koimme uskomattoman hetken, kun matkalla pohjoiseen juuri ylitettyämme Suomussalmen rajan tilille tupsahti tuhannes seuraaja. Tätä oli syytä juhlia yhdessä Sallatunturin laella.

Tällä reissulla pohjoiseen meidän retkimenumme muuten koostui seuraavista aterioista: Luostolla kokkasimme illalliseksi riisiä ja tofua kookosmaitokastikkeessa sekä papaijasalaattia, ja aamiaiseksi kananmunalla ja avokadolla täytettyjä bageleita sekä jälkiruoaksi omena-kaurapaistosta. Oulangan Ristikalliolla taas paistoimme ruisleipien väliin kesäkurpitsa-halloumipihvejä ja sekoittelimme sivuun coleslaw’ta, joten saimme aikaan kunnon hampurilaisaterian, jonka kylkeen jaksoimme jopa kantaa yhdet oluet. Älänteen rannalla taas teimme illalliseksi shakshukaa, jonka paistometodi trangiassa tosin vaatii vielä vähän hiomista. Maussa ei ollut mitään valittamista, mutta ulkonäkö oli täydellisen epäilyttävä.

Vaikka olen jo moneen kertaan todennut, että alan olla loputtoman kyllästynyt pitkospuihin ja patikkareitteihin, yllätyn aina itsekin siitä, kuinka paljon niistä sitten kuitenkin nautin. En todellakaan jaksa enää lähteä patikoimaan patikoinnin vuoksi, mutta oikeassa seurassa ja oikeisiin paikkoihin päästessäni olen aivan omassa elementissäni. Niin paljon kuin kaipaankin ulkomaille, ja etenkin suurkaupunkien sykkeeseen, Suomen metsät ovat antaneet paljon lohtua viimeisen reilun vuoden aikana. 

En maltakaan odottaa kaikkia niitä retkiä, joita ehdimme tehdä ennen ensi kesää, jolloin varmasti taas suuntaamme jonnekin syvälle metsään.

Vai mitä kaverit?