Suomi-kohde numero 73: Kiilopää

Voiko Lapissa tehdä mitään legendaarisempaa kuin huiputtaa tuntureita? Heittää reppu selkään ja lähteä tarpomaan eteenpäin määränpäänä kaukana siintävä tunturin huippu?

Aina huiputtaminen ei ole suuri urheilusuoritus, vaan sen voi tehdä hyvinkin helposti. Esimerkiksi Saariselällä Kaunispään huipulle voi ajaa suoraan autolla. Toinen suhteellisen helposti saavutettava tunturi on Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitseva Kiilopää.

Kiilopää on 546 metriä korkea tunturi Inarin ja Sodankylän rajalla. Se on nimenä tuttu monelle, sillä sen juurella sijaitsee Suomen Ladun legendaarinen majoituspaikka ja harjoituskeskus, jotka tuovat eloa Kiilopäälle ympäri vuoden.

Minä lähdin kiipeämään Kiilopäälle viime vuoden huhtikuussa, jolloin aurinko paistoi kirkkaasti, mutta lumi peitti maan. Kiilopään parkkipaikka olikin täynnä elämää: ihmiset kävelivät pihan poikki sukset kainalossa tai muuten vain ulkoiluvaatteet valmiina. Muutama harjoittelija odotteli isojen kassien kanssa bussia, joka varmaan oli tulossa pian. Ravintola oli täynnä ihmisiä, ja vessaan sai jopa hetken jonottaa.

Kiilopään huipulle johtaa 1,9 km mittainen polku. Matka tuntuu niin lyhyeltä, että mekin mietimme jo varasuunnitelmaa päästäksemme kunnolla patikoimaan. Päätimme kuitenkin lähteä käymään huipulla ensin.

Alkumatka oli mukavan leppoisaa kävelyä. Ihan alussa jouduimme jakamaan polun hiihtäjien kanssa, joten tarkkana sai olla. Hyvin nopeasti kuitenkin hiihtolatu erottautui toiseen suuntaan, ja me saimme jatkaa patikointia hyvällä polulla. Alaspäin valui pariskuntia ja muutama lapsiperhe.

Heti puurajan jälkeen vastaan alkoi kuitenkin tulla ulkoilijoita, jotka huokailivat syvään. Selvästi eteneminen ei ollut yhtä helppoa kuin alun napakalla polulla. Syy huokailuun selvisi meille siinä vaiheessa, kun oma jalka ensimmäisen kerran upposi syvälle lumeen. Pidemmällä rinteessä lumi oli sulanut jo niin paljon, että monin paikoin se petti jalan alta. Kun jalka upposi nivusia myöten kovaan hankeen, oli eteneminen aika haastavaa.

Kovalla sinnikkyydellä kuitenkin jatkoimme eteenpäin. Kävelimme varovasti ja olimme koko ajan varautuneita uppoamiseen. Yhdellä taukopenkillä pidimme evästauon ja söimme Lidlin pretzelit samalla nauttien kirkkaasta auringonpaisteesta.

Hyvä olikin, että söimme eväät jo matkalla ylös, sillä huipulla se olisi ollut mahdotonta. Tuuli nimittäin puhalsi niin navakasti, ettei huppukaan meinannut pysyä päässä. Katselimme hetken maisemia, poseerasimme Partioaitan Ulkona.Perillä. -penkillä ja lähdimme laskeutumaan takaisin alas. Kiilopää oli huiputettu.

Jos kiipeäminen ylöspäin oli tarkkaa hommaa, vielä hankalampaa se oli alaspäin. Alas tullessa jalka meinasi upota vähän väliä painon laskeutuessa ensin menevälle jalalle. Jossain välissä kaivoin repusta jätesäkin, jolla laskettelin alas pienen matkan. Laskeminen oli huomattavasti kävelemistä helpompi tapa edetä, mutta tiukkaan lumeen painautuneet jäljet tekivät kyydistä hyvin pomppuista. Olisipa ollut pulkka tai liukuri mukana.

Viimeiset kymmenet metrit ennen puurajaa olivat jo yhtä komediaa. Uppoaminen tapahtui lähes joka askeleella, ja voimat alkoivat olla jo niin loppu, ettei kuopasta meinannut päästä ylös. Ei voinut muuta kuin nauraa ja rimpuilla syvissä kuopissa. Päästyämme ensimmäisten puiden kohdalle huokaisimme helpotuksesta, mutta samalla hymyilimme taatusti erilaiselle Kiilopään huiputukselle. Voi sen noinkin tehdä.

Lyhyestä matkasta huolimatta me saimme Kiilopään huiputuksesta ihan kunnon urheilusuorituksen. Aikaa käyntiin kului yli kaksi tuntia, vaikkemme pysähtyneet huipullakaan kovin pitkäksi aikaa. Eteneminen vain oli niin hidasta. Monista Kiilopään esittelyistä luin huiputuksen olevan lyhyt päiväkävely, jonka tekee nopeasti. Näin varmasti onkin sulan maan tai kovan lumen aikaan.

Kun istahdimme autoon ja aloitimme etenemisen kohti majapaikkaamme Ivalossa, jalat tärisivät kovasta suorituksesta. Silti mielessä olivat päällimmäisenä tunturin pinnasta heijasteleva kevätaurinko sekä tuulinen Kiilopään huippu. Vaikka kyseessä on helposti huiputettava tunturi, meidät se pisti tällä kertaa koville.

---

What else is more legendary in Lapland than climbing on top of a mountain? Take your backpack and start hiking towards the distant peak?

Climbing on a mountain doesn’t always have to be a big adventure – at least in Lapland, where the mountains are not high. For example Kaunispää in Urho Kekkonen National Park can be reached by car. Another fairly easy trip is the climb to Kiilopää in the same national park.

Kiilopää is 546 meters high and located on the border of Inari and Sodankylä. Many know its name, because of Suomen Latu Kiilopää, which is a legendary hotel and training center. It brings life to Kiilopää all year round.

I went on a hike to Kiilopää last April, when the sun was shining bright, but the snow covered the land. The parking lot at Kiilopää was full of life: people were walking across with their skis or other outdoor equipment, and a few trainees were waiting for the bus to arrive with their big equipment bags. The restaurant was full of people and there was even a line to the bathroom.

The path to Kiilopää is 1,9 km long. It feels like a very short distance, and we actually started making backup plans for a longer hike to really get some fresh air and exercise. We decided to stop by at the peak first.

The beginning was easy casual walking. First we had to share the path with skiers, so you had to be careful not to get ran over. Very quickly the ski trail went to different direction and we got to continue our hike on a good path. Couples and a few families were coming down already.

Right after the tree line things started getting tricky. We started meeting walkers who were breathing heavily. It looked like climbing the mountain wasn’t that easy. We learned very quickly the reason for this breathing as our own feet started to sink to the soft snow. The further we went the softer the snow got and we started sinking time after time – and when your leg sinks to the snow up to your groin, it’s not that easy to proceed.

But we just kept going. We walked carefully and were all the time prepared to sink. We had a snack break on a bench and ate some Lidl pretzels while enjoying the bright sun.

It was definitely a good choice to eat the snacks on the way up, because at the peak it would’ve been impossible. The wind was blowing so hard that it was difficult to even stand there. We admired the view for a second, took pictures at the Ulkona.Perillä. -sign and started heading down. We had reached the top of Kiilopää.

If going up was difficult, it was even more difficult coming down. As the weight went on the foot going first, it was nearly impossible to stop it from sinking to the snow. At some point I took a trash bag from my backpack and started gliding down. Gliding was much easier than walking, but the hard pressed footprints were making it fairly painful. Only if I had a glider with me.

The last tens of meters before the tree line were already pure comedy. I sank on almost every step and I started to be so out of strength that it became really difficult to get up from the hole. All I could do was laugh and try to get myself up again. As we reached the first trees we took a deep breath of relief, but at the same time smiled to a different kind of experience in climbing on a mountain. That’s one way to do it.

Even though the distance was very short, we managed to get our hike to Kiilopää a genuine performance. We took time over two hours even though we didn’t even spend that much time on the top. Proceeding was just so slow. Many introductions told beforehand Kiilopää to be an easy and quick day walk. I’m sure that’s the case when the ground is snowless or covered with hard snow.

As we sat down to the car and started proceeding to our accommodation in Ivalo, the legs were shaking from the trial. Still it was the memory of the bright sun and the windy peak of Kiilopää that made us smile. Even though it’s an easy access mountain, this time it showed us the hard way.