Sininen meri, tuulessa huojuvat palmut, aamukymmeneltä avautuva allasbaari. Viimeksi katselin näitä Madeiran maisemia seitsemän vuotta sitten, helmikuussa 2009. Tasan vuotta myöhemmin olin kotona valmistautumassa New Yorkin matkaan: laukut oli pakattu ja matkajännitys huipussaan. Uutisissa näytettiin kuvaa Madeiralta, jossa rankkasateet olivat saaneet maan vyörymään alas rinteiltä. Totesimme nopeasti, että onneksi emme ole nyt tuolla, vaan kohta valtameren toisella puolella.
51 kuollutta, 800 koditonta ihmistä. Koko keskusta suljettu, mutaa polviin asti. Raunioituneita taloja, päällekkäin paiskautuneita autoja. Näitä faktoja minulle on toisteltu nyt, kun palasin Madeiralle tasan kuusi vuotta tapahtuneen jälkeen. Jouduin hyvin nopeasti toteamaan, etten enää edes muistanut koko tulvakatastrofia. Kysyin puolihuolimattomasti kävelyoppaaltamme, että mitäs täällä oikein silloin tapahtuikaan, kun hän käytti puheessaan termiä katastrofilauantai. Hänen äänensä muuttui heti väriseväksi, ja hän alkoi toistella samoja faktoja. Jokaisen faktan jälkeen hän sanoi hiljaa ”se oli kauheaa”.
Tiedostan tuskallisen hyvin, että maailmalla tapahtuu koko ajan katastrofeja, jotka minä ohitan pelkällä olankohautuksella. Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä kuolee ilman, että minun elämässäni muuttuu mikään. Silloin tällöin vierailen katastrofien muistomerkeillä, kuten Phuketin Kamala Beachillä, joka tuhoutui tsunamissa lähes täysin, mutta tapahtuneeseen on vaikea saada perspektiiviä, jos ei ole käynyt paikassa aiemmin.
Olen nyt yrittänyt kävellä Madeiran pääkaupungin Funchalin kaduilla ja katsoa merkkejä tulvasta ja mudasta. Jotain vihjettä siitä, että tähän asti muta silloin ulottui, tai ennen tässäkin oli puistonpenkki, muttei ole enää. Merkkejä ei kuitenkaan löydy, vaan kaikki on kuten ennenkin. Edelleen hotellialueelta saavutaan keskustaan Avenido do Infantea pitkin ja törmätään keskellä katua seisovaan João Goncalves Zarcon patsaaseen. Rantakadun kahviloissa on edelleen samat valkoisesta metallista taivutetut tuolit ja sama perulaisorkesteri (tai ainakin erittäin tarkka kopio) soittaa panhuilua kahvilan edessä.
Ainoa näkyvä muutos on se, että ravintolalaivat ovat kadonneet satamasta, mukaan lukien Beatlesien veneenä tunnettu laivaravintola. Tähän tulvalla ilmeisesti oli osuutensa, sillä katastrofin jälkeen Madeiran viranomaiset päättivät häätää ravintolalaivat satamasta ja rakentaa tilalle viheralue. Pakko myöntää, että viheralue on huomattavasti ravintolalaivarivistöä houkuttelevampi.
Katastrofilauantai, kuten oppaamme sitä kutsui, on läsnä oikeastaan vain ihmisten puheissa. Sille ei ole pystytetty muistomerkkejä, eikä siitä ole painettu t-paitoja, mutta silti aihe toistuu aina ohimennen kaikkien saarella aikaa viettäneiden puheissa. Siihen viittaavat niin opas ja retkimyyjä kuin miehet hotellin saunan lauteillakin. Hyvin monilla ei-paikallisillakin tuntuu olevan muisto tuosta päivästä.
Paikallisille tapahtumalla on kuitenkin ollut suuri merkitys. Se kun on osoittanut luonnon olevan läsnä tässäkin paikassa, jossa aina muistetaan mainostaa paikan turvallisuutta ja sitä, kuinka saarelta ei löydy edes mitään vaarallisia eläimiä. Tänne kun eivät eläinlajit noin vain ajaudu.
Erilaiset luonnonilmiöt ulottuvat kuitenkin myös tähän paratiisiin. Vuoden 2010 tulvatkin johtuivat äärimmäisen suurista eroista meren lämpötiloissa, mikä taas aiheutti harvinaisen suuret sateet yhden aamupäivän aikana. Säiden ääri-ilmiöiltä ei olla turvassa edes täällä.
Silti luonnon voimaa ja sen yllättävyyttä on vaikea muistaa, kun katselee aallonmurtajalla kalastavia miehiä, puistossa jumppaavia naisia ja perheitä, jotka lauantaipäivän kunniaksi ryntäävät leikkipuistoon. He rakastavat saartaan ja sen luontoa. Ei kai luontoa voikaan ruveta pelkäämään. Siitä on kuitenkin hyvä muistuttaa meitä matkaajia, jotka tupsahdamme paikan päälle kyselemään hölmöinä, että ”ai täällä satoi silloin vähän enemmän”. Emme mekään ole asiassa osattomia lentomatkoinemme.
No Comments