”Äiti, koska me mennään taas Teneriffalle?” En voi ymmärtää, kuinka nelivuotias lapsi voi kaikista maailman hienoista paikoista, joissa hän on käynyt, kaivata takaisin siihen ainoaan paikkaan, josta hänen isänsä kanssa olemme todenneet, että ”tänne ei kai enää tarvitse tulla?”
Vietimme lämpimän kaksiviikkoisen Teneriffan Playa de las Americasissa. Paikassa ei sinänsä ollut mitään vikaa: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, rantojen hiekka oli hienoa, meno oli rentoa. Olimme vuokranneet Home Awayn kautta ison kaksion meille sekä Mummolle ja Vaarille, joten käytettävissä oli kaksi makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta kahdessa kerroksessa, olohuone, keittiö, parveke ja oma pieni piha, jolla oli mukava ruokailla. Asunto sijaitsi hyvin hoidetussa kompleksissa aivan rantakadun varrella, joten lähimmät kaupat ja ravintolat olivat heti oven ulkopuolella.
Asunnon keskeisen sijainnin vuoksi koko alue kuitenkin näyttäytyi jokseenkin pinnallisena paikkana. Pienten kauppojen valikoimat olivat huonot, kaikista ravintoloista sai samoja annoksia, joiden kuvat oli mahdollista tarkistaa ruokalistasta, ja kaljakapakoissa raikui täysillä diskomusiikki. Ennen kaikkea ympäristö oli täynnä englantilaisia, jotka tuntuivat kansoittaneen joka paikan. Englantilaisia pubeja, englantilaista jalkapalloa, englantilaista ruokaa. Ravintoloiden tarjonta oli selkeästi suunnattu saarivaltion asukkaille heidän mieltymyksiään mukaillen. Silti hämmästyimme eräässä hieman paremmassa ravintolassa käydystä asiakkaan ja tarjoilijan välisestä keskustelusta, jonka sisältö oli pääpiirteittäin se, että lapsen annoksessa ei ollut ”sausage vaan frankfurter”. Minä en osaa edelleenkään sanoa, miksi niillä kahdella on jotain eroa. Englantilaisuuden läpi kuitenkin puskivat vain ravintoloiden sisäänheittäjien suomenkieliset huudot: ”Terve, terve, tule tänne, hyvä ruoka, pizza, pasta, lasagne”.
Tiedän olevani väärässä tuon Teneriffasta saamani kuvan suhteen. Saarelta löytyy paljon paikkoja, jotka ovat aidompia kuin Playa de las Americasin rantakatu. Kävimme kahden päivän bussimatkalla saaren pohjoispuolella Puerto de la Cruzissa. Sen ilmastoltaan viileämpi, mutta tunnelmaltaan lämpimämpi, vastaanotto vetosi meihin huomattavasti enemmän. Pohjoisrannan kohteissa ei ilmeisesti olekaan juuri englantilaisia, vaan sen ovat kansoittaneet suomalaiset ja saksalaiset. Ilmankos kaikki tuntuikin niin kotoisalta! Siellä olisin voinut toiset pari viikkoa viettääkin, kun taas etelärannan huippukohdat tuli nähtyä yhden loman aikana.
Odotin myös näkeväni jotain hieman aidompaa La Gomeran saarella, johon matkustimme parin tunnin laivamatkan. La Gomerassakin riittää puolia, mutta saaren pääkaupunki vaikutti myös olevan täynnä turisteja, joita varten oli perustettu pizzerioita ja kahviloita. Sen turistit vain eivät olleet yöelämää etsiviä nuoria, vaan eläkeläisiä, jotka köpöttelivät jostain talojen takaa vakiokahvilaansa päiväteelle. Tunnelma oli kuitenkin hyvin kansainvälinen, eikä sanan parhaassa merkityksessä.
Kaksi viikko Teneriffalla oli rentoa lomailua lapsiperheen kesken. Makasimme rannalla, söimme joskus hyvin, joskus huonosti, kävelimme rantakatua edestakaisin. En kuitenkaan keksi kovinkaan montaa syytä lähteä takaisin juuri sinne, sillä ehdin nähdä lähes kaiken, mitä halusinkin. Auringon ja levon perässä voisin mieluummin lähteä vaikkapa jollekin muulle Kanarian saarelle, sillä niitäkin on aivan riittämiin. Nelivuotiaskin saattaisi olla mahdollista houkutella mukaan johonkin muualle, sillä myöhemmin selvisi hänen kaipuunsa syy: Simpsonit-keksit, joita ostimme kaupasta. Niissä ei mikään huutanut paikallisuutta, vaan luulisin löytäväni samoja keksejä aika monesta muustakin Euroopan maasta. Tässä kohtaa globaalius on ehdottomasti eduksi.
No Comments