Jalkapallon tähden – eli tositarina Madeiralta

Viime sunnuntaina koitti minun elämässäni hieno hetki: Portugali voitti jalkapallon Euroopan mestaruuden. Olin jo kauan sitten luopunut toivosta, että vanha suosikkijoukkueeni pystyisi siihen – varsinkaan, kun joukkueessa tuntui otsikoiden perusteella olevan vain yksi pelaaja. Näin siinä kuitenkin kävi. 

Nyt minun täytyykin julkaista muuta yhteyttä varten kirjoittamani tarina siitä, kuinka kävin vuosia sitten Madeiralla katsomassa jalkapalloa. Kuvat ovat tämän vuoden matkalta sinne, sillä vasta nyt pieni saari on alkanut ottaa hyötyä irti kuuluisimmasta kasvatistaan. 

———-

Otatte taksin sitten sieltä! Näin meitä ohjeistaa taksikuski, joka kaasuttaa ylös Madeiran rinteitä viedäkseen meidät pienelle jalkapallostadionille. Aivan muutaman minuutin kuluttua on alkamassa Madeiran Nacionalin ottelu Portugalin jalkapalloylpeyttä Benficaa vastaan.

Jo ostaessamme lippuja Nacionalin toimistosta meitä ohjeistetaan pyytämään kuljettaja hakemaan meidät pelin jälkeen. Stadion kun sijaitsee ylhäällä vuorella, eikä sinne ole julkista liikennettä. Tätä meidän kuljettajamme ei kuitenkaan usko, vaan vakuuttelee, että taksin kyllä saa.

Nacionalin stadion yllättää meidät täysin: sen parkkipaikka on pieni mutainen kenttä, ja itse stadion on alle kymmenen riviä penkkejä kentän yhdellä laidalla. Stadionin pienuudesta huolimatta turvatarkastukset ovat tiukat. Minut ohjataan naispuolisen tarkastajan luokse, ja hän käy laukkuni ja taskuni läpi huolellisesti.

Turvatarkastuksen jälkeen vuorossa on paikkojen etsiminen. Se on ennakoitua helpompaa, sillä jäljellä on enää eturivin paikkoja vierasjoukkueen puolella.

Peli itsessään on hienoa seurattavaa. Vielä hienompaa on miettiä, miten kukaan ei ehtisi puuttua, jos yhtäkkiä päättäisin hypätä Benfican senhetkisen topparin Nuno Gomezin päälle. Niin lähellä pelaajia olen. Samalla saan seurata kotijoukkueen seremoniamestaria, joka suuri mustavalkoinen hattu päässään pitää laulua yllä.

Pelin jälkeen astumme ulos stadionilta vankkana aikeenamme napata taksi ja kiitää Funchaliin syömään ja viettämään rattoisaa jalkapallopelin jälkeistä iltaa. Huomaamme kuitenkin nopeasti, että autojono parkkipaikkaa kohti on loputon. Valtavassa kaaoksessa ihmiset ryntäävät autoihin ja kaasuttavat tiehensä. Jokainen paikalle eksynyt taksi on varattu jollekin. Yritämme kysellä taksikuskeilta mahdollisuutta saada kyyti järjestymään, mutta saamme vastaukseksi vain naurua. Samalla tajuamme, että meidät tuonut kuljettaja vain ei halunnut enää tulla takaisin stadionin kaaokseen. Meitä on huijattu.

Saamme joltain ystävälliseltä sielulta vihjeen, että jossain kauempana alarinteessä on hotelli, johon voisi soittaa taksin. Kanssamme samassa tilanteessa ollut saksalaisseurue päättää lähteä vaeltamaan kohti tuota hotellia, ja me lähdemme seuraamaan heitä.

Siinä me sitten vaellamme: kaksi ronskia saksalaista miestä ja pieni poika, sekä me – suomalainen pariskunta. Matkalla kohti epämääräistä hotellia jossain pilkkopimeän tihkusateisen taipaleen päässä. Ohikulkevat autot soittavat meille torveaan, kun yrittävät olla ajamatta meidän ylitsemme.

Juuri kun olen luopumassa toivosta löytää enää koskaan sivistyksen pariin, keskellä metsää tulee vastaan hotelli, jollaisen olemassaoloa ei voi mitenkään etukäteen aavistaa: rinteeseen rakennettu monipolvinen rakennus, josta levittäytyy mieletön näkymä alas Funchalin keskustaan ja satamaan ja niiden öiseen valaistukseen. Sisällä ovat baari ja ravintola valkoisine pöytäliinoineen ja mukavine sohvineen. Vieraita näyttää olevan vain muutama, mutta hekin monin verroin tyylikkäämpiä kuin me: litimärät jalkapalloturistit, jotka yhtäkkiä saksaa ja suomea solkaten tupsahtavat aulaan.

Olen aivan varma, että hotellin henkilökunta ajaa meidät ulos saman tien. Kukaan meistä ei ole pukeutunut viiden tähden mukaisesti, vaan niskassamme ovat sadetakit ja jalassa litimärät lenkkikengät. Pyyntöömme saada kaksi taksia saamme kuitenkin yhden ystävällisimmistä vastauksista, joihin olen koskaan törmännyt. Vastaanottovirkailija vain pahoittelee, että autojen tulossa saattaa kestää tuntikin, sillä ne tosiaan tulevat aina Funchalista asti. Hän ohjaa meidät hotellin baariin, jossa voimme odotella autoja.

Parin drinkin ajan ehdin seurata, kuinka rikkaat lomansa viettävät. Kuinka tarjoilija toisensa jälkeen on paikalla vain heitä varten valmiina täyttämään kaikki toiveet. Kuinka he voivat siirtyä omasta huoneestaan puupäällysteistä käytävää pitkin ravintolaan, ihailla alapuolella välkkyviä kaupungin valoja ja nauttia illallista.

Viimein autot tulevat. Hyvästelemme saksalaisen seurueen, jonka kanssa olen jo jotenkin nähnyt kohtaloni kietoutuvan. Körötellessäni alas vuoren rinnettä kohti Funchalin öisiä valoja ajattelen sitä mahdollisuutta, että olisin oikeasti jäänyt sinne piilopaikkaan. Mitä olisin tehnyt siellä loppuloman ajan, olisinko ilmoittanut muutostani kenellekään? Keltaisen taksin takapenkillä minun on mahdoton sanoa, kumpi illassa muodostui päällimmäiseksi muistoksi: lähietäisyydeltä nähty Nuno Gomez vai se mahdollisuus, ettei vuorelta olisikaan koskaan enää löytänyt alas.