Eurooppa Venäjä

Jäähyväiset Venäjälle

Menin kirjoittamaan tämän vuoden toivelistalleni, että haluaisin vihdoin kirjoittaa matkajutun Venäjältä. Olen käynyt maassa toistakymmentä kertaa, mutta olen kirjoittanut vain kaksi maata läheltä osuvaa juttua. Yhtään varsinaista matkajuttua en ole koskaan Venäjästä julkaissut.

Venäjä on ollut minulle aina hankala kohde kirjoittaa. Kaikki matkani yhtä lukuun ottamatta ovat suuntautuneet sinne siitä syystä, että juureni ovat siellä. Olemme aina menneet etsimään niitä pieniä suomalaisuuden rippeitä, joita on vielä olemassa.

Sellanen ol Viipuri

Suurin osa matkoistani on suuntautunut puhtaasti Viipuriin. Kotikaupungistani Kotkasta oli sinne suhteellisen lyhyt matka, joten piipahdimme Viipurissa silloin tällöin ostosmatkalla. Ostimme babushkoilta suolakurkkuja ja urheiluliikkeestä rautaiset käsipainot, jotka piti kuljettaa taksilla omalle autolle. Erityisen hyvin muistan vierailulupaan kuuluneen aamiaisen Hotel Druzbassa. Osa seurueesta kääntyi hajun vuoksi kannoillaan jo aamiaishuoneen ovelta, mutta minä istuin pöydässä urheasti tutkimassa erittäin varovasti paistettua kananmunaani. Kovin paljon en lautaselta syönyt, mutta tunnelman muistan ikuisesti.

Aikuisille suurin motivaattori Viipurissa käymiseen taisi olla halpa tupakka, mutta minä muistan jo lapsena ihailleeni ränsistynyttä kaupunkia, jossa oli jotain tuttua. Pyöreä torni, kauppahalli ja Torkkelinpuisto toivottivat joka kerran tervetulleeksi, vaikkemme historiallisiin kohteisiin sen ihmeemmin tutustuneetkaan.

Viipuri
Viipuri

Vuosituhannen vaihteessa pääsin Viipuriin aivan toisenlaiselle matkalle, kun lähdimme sinne tekemään lyhytdokumenttia lappeenrantalaisesta Margit Happosessta, joka oli ennen sotia opiskellut musiikkia kaupungissa. Hänen tarinoidensa avulla pääsin sukeltamaan siihen iloiseen ja kulttuurintäyteiseen Viipuriin, joka oli olemassa vielä 1940-luvun alussa. Margit muisteli musiikkiopistoa, jonka vieraana kävi kuuluisa Fjodor Saljapin, sekä ravintola Espilää, joka vielä silloin seisoi Torkkelinpuiston laidalla. Hänen kanssaan myös seisoin ensimmäistä kertaa Viipurin linnan pihalla, kun hän muisteli perinteisiä uintikilpailuja linnan ympäri.

Kaupunki näytti myös toiset kasvonsa, kun yritin isolla pakettiautolla väistellä ämpärin syvyisiä kuoppia tiessä, ja kuvaajamme lompakko lähti rosvojen matkaan hyvin perinteisin keinoin. Rajavartija ihmetteli kuvauskalustoamme niin pitkään, että olin jo varma, ettemme pääsisi maahan ollenkaan. Onneksi hän uskoi suuren haulikkomikin olevan ihan vain äänittämistä varten.

Minun isovanhemmilleni Viipuri ei ollut merkittävä kaupunki, mutta Margitin kautta pääsin tutustumaan sen rikkaaseen historiaan. Viipuri oli aikoinaan Suomen toiseksi suurin kaupunki, kulttuurielämän keskus ja ainoa kaupunki Helsingin lisäksi, missä oli raitiovaunut. Sinne minä jopa vähän ikävöin.

Viipuri
Viipuri
Viipuri
Neljä kotiseutumatkaa veivät maaseudulle

Minun perheelleni oleellisempi kaupunki sen sijaan on Sortavala, joka on Laatokan Karjalan suurin kaupunki. Sortavalassa olen käynyt neljä kertaa, enkä ole koskaan saanut kunnolla otetta siitä. Kaupungissa on paljon vanhoja kauniita taloja, kuten entinen tyttölyseo, mutta samaan aikaan siellä on aina ollut valtavasti lautahökkeleitä, hylätty huvipuisto ja suomalaisten harjoittamaa hyväksikäyttöä, jota on vaikea katsoa vierestä. Kaupunki on äärimmäisen köyhä, minkä vuoksi rajan takaa on helppo tulla ottamaan haluamansa.

Karjala
Karjala
Karjala

Samaan aikaan kuitenkin muistan kiipeämisen mäelle, jonka päällä on laululava, sekä venematkan Valamon luostariin. Vaikka minun perheeni on luterilainen, koen ortodoksisessa luostarissa jotain hyvin rauhoittavaa. Luostari on kauniin vihreällä saarella ja ylhäältä Öljymäeltä voi ihailla alhaalla avautuvaa Laatokkaa. Minulle tämä näkymä on tärkeämpi kuin kansallismaisemamme Kolilla.

Karjala
Karjala
Karjala

Sortavala on aina ollut minulle välipysähdys matkalla jonnekin. Äidin suvun matkassa olen käynyt Käkisalmella sekä Hiitolassa, jonka kartano on perheeni lähtöpiste. Käkisalmella olen vieraillut kauniilla linnoituksella ja yöpynyt vanhassa sanatoriossa, jonka kaalikeittoa ei ole suuremmin ikävä. Käkisalmelainen pikkuravintola koki järkytyksen, kun suuri matkaseurueemme saapui illalliselle ilman venäjän kielen taitoa. Onneksi vaihtoehtoja olikin vain kaksi: ryba (kala) ja kotleti (jauhelihapihvi). Minä olin lopulta porukan kielitaitoisin, kun osasin jopa tilata olutta (pivo) ja vettä (voda).

Karjala
Karjala

Hiitolassa taas olen seissyt keskellä kylänraittia ja katsellut ylös mäelle, jolta tehtiin sotien aikaan ilmavalvontaa. Tästä mäestä kirjoitti myös Eeva Kilpi, joka oli kotoisin Hiitolasta. Kilven muistelmateoksista tulikin minulle vuosien varrella tärkeitä kumppaneita ja kirjoitin jopa graduni Kilven Elämän evakkona -teoksesta. Hiitolasta ovat parhaiten jääneet mieleen lapset, jotka syöksyivät heti luoksemme kaupan kulmalla, sekä Ratto Bar, jonne olisi melkein tehnyt mieli piipahtaa.

Karjala
Karjala

Mutta se kartano. Norjalaisen Starckjohannin suvun kartano, jossa ennen sotia elettiin huoletonta elämää. Isäntä pyöritti rautakauppaa ja emäntä huolehti taloudesta palvelusväen avulla. Minun perheeni kuului tuohon palvelusväkeen: äidinisäni oli kartanon pehtoori ja isoäitini pikkupiika. Hän tuli raskaaksi jo hyvin nuorena, ja myös vanhin tädeistäni on ehtinyt asua kartanon alueella.

Kahden 2000-luvun alussa tehdyn vierailun aikana kartano koki valtavan muutoksen. Jos vielä ensimmäisen vierailun aikana pystyssä oli muutama seinä, ja kartanon toisessa päädyssä taisi jopa asuakin joku, niin toisella kerralla meitä olivat vastassa enää jykevät kiviportaat ja kasa hirsiä. Istuimme portailla, kuten Starckjohannit istuivat heistä otetuissa valokuvissa. Minä otin muistoksi vanhan ruosteisen lukon, jonka piilotin laukkuun muiden tavaroiden sekaan. Vanha loisto oli lopullisesti mennyttä.

Perhekalleuksiimme kuitenkin kuuluu Margareta Grigorkoffin teos Kartano Laatokan rannalla, jossa Starckjohannin tytär muistelee lapsuuttaan kartanossa. Vilahtaapa tekstissä ja kuvissa myös minun perhettäni.

Karjala
Karjala
Karjala

Isäni suku taas on kotoisin Sortavalan pohjoispuolelta Suistamon Alatun kylästä. Isoäitini lähti sieltä kaksi kertaa: ensimmäisen kerran pienenä tyttönä palatakseen välirauhan aikaan isänsä kanssa, ja toisen kerran nuorena naisena, jonka molemmat vanhemmat jäivät lepäämään Karjalan multiin.

Matkan päässä Alatusta sijaitsee Soanlahden kylä, jonka luterilaisella hautausmaalla isoisovanhempani ovat. Heidän hautakivensä löytyi kuin ihmeen kaupalla paikallisen leipomon lattiasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Sukulaiseni raahasivat kiven hautausmaalle ja hakkasivat siihen miljoonien hyttysten kiusaamana isoisoisäni nimen, joka aikoinaan oli jäänyt siihen laittamatta.

Suistamo
Suistamo
Suistamo

Kaunein muistoni Karjalasta on kuitenkin muistikuva isoäidistäni seisomassa hänen entisen kotitalonsa pihalla. Talosta oli jäljellä enää vähän muuria ja valtavat pihakuuset, mutta onnellisuus hänen kasvoillaan oli koskettavaa. Hän ei koskaan haaveillut paluusta Alattuun, mutta vieraili siellä useita kertoja ja toi joka kerran tuliaisena kasveja omalta pihalta. Tämäkään ei ollut sallittua, mutta erilaiset juuret kulkivat kätevästi Suomen puolelle kumisaappaissa. Oman pihan kullerot kukkivatkin niin mummoni rivitaloasunnon pihalla kuin kesämökillämmekin.

Mummo
Pietarin loistoa on vaikea vastustaa

Vuonna 2011 tein matkan, joka poikkesi kaikista aiemmista matkoistani Venäjälle. Lähdimme nimittäin miehen kanssa Allegrolla Pietariin tavoitteena tutustua tuohon legendaariseen kaupunkiin.

Pietari tarjosi kaikkea sitä, mitä olin ajatellut sen tarjoavan: historiaa, kulttuuria ja pullokaupalla shampanskoje sovetskojaa. Erityisen hyvin mieleeni jäi valtava Eremitaasi, jonka voittanutta en ole vieläkään löytänyt, sekä venematka Pietarhoviin, jonka loistosta oli helppo nähdä tsaarin ajan jäänteet. Muistan hyvin myös Verikirkon, jonka eteen pysähtyi keskellä yötä bussi, josta ryntäsi ulos täysi lastillinen aasialaisia turisteja kameroiden kanssa. Yhtä nopeasti kuin he olivat rynnänneet ulos bussista, he ryntäsivät myös takaisin sisään. Onneksi olin itse jo matkalla hotellihuoneen lakanoiden väliin nukkumaan.

Pietari
Pietari
Pietari

Olen ylittänyt Venäjän rajan lukuisia kertoja niin henkilöautolla, laivalla kuin junallakin. Aina on pitänyt olla täytettynä kasa papereita, ja silti rajavartijat ovat saattaneet kysellä mitä tahansa. Olen kierrellyt kaupoissa ja ostanut suklaata, muovikrääsää ja piraattilevyjä. Olen ostanut kurkkuja vanhalta mummolta tien varressa ja tuhlannut viimeisiä ruplia rajakaupassa.

Olen nähnyt Picassoja, Monet’ta ja Kandinskyja, sekä vaellellut juhlasaleissa häikäistyneenä kaikesta kullasta. Olen istunut kivetyksellä, missä parin metrin päässä minusta mies on syöttänyt karhunpennulle maitoa tuttipullosta. Olen katsonut auringonlaskua linnoituksen taakse ja yrittänyt tilata alle seitsemänprosenttisen oluen tienvarsikuppilasta.

Pietari
Pietari
Pietari

Olen kävellyt kapeilla sorateillä ja seissyt lähes romahtaneilla kirkon rappusilla. Tarponut metsikössä haudalle ja nostellut risut pois haudan päältä. Istunut tiheän heinikon keskellä juomassa kaasukeittimellä valmistettua kahvia ja katsonut onnellisia ilmeitä ympärilläni.

Minulla on paljon lämpimiä muistoja matkoiltani Venäjältä. En ole kuitenkaan koskaan astunut rajan yli kevein mielin, koska koko maahan on aina liittynyt jotain suurta epävarmuutta. Koskaan en ole ollut täysin varma siitä, että pääsen ongelmitta maahan ja sieltä pois.

Suistamo
Suistamo

En ole myöskään ikinä voinut kävellä noita kuoppaisia hiekkateitä ajattelematta niitä loputtomia letkoja hevosvaunuja, kotieläimiä ja kävelijöitä, jotka valuivat kohti uutta rajaa ja tuntemattomia seutuja. Noiden vaeltajien joukossa olivat myös minun molemmat isoäitini, sekä yksi tädeistäni. Toinen täti syntyi evakkomatkan aikana.

Nyt nuo kuvat ovat taas täällä silmien edessä. Tuhannet ja taas tuhannet naiset, lapset ja vanhukset vaeltavat kassien ja pussien kanssa pakoon samaa karhua. Heidän määränpäänään ovat samalla tavalla sukulaisten kodit tai vieraiden ihmisten nurkat, missä he elävät toisten hyvän tahdon turvin. Heidän tapauksessaan pako ei toivottavasti ole lopullista, kuten se meillä oli.

Pietari

Kaiken tällä hetkellä tapahtuvan jälkeen minun on vaikea palata Venäjälle. Tein kovasti töitä sen eteen, että onnistuin karistamaan mielestäni tarinat paosta ja kodin jättämisestä ja pystyin keskittymään maan sydämellisiin ihmisiin ja upeisiin paikkoihin. Nyt kaikki tuo työ on tuhottu ja vanhat epäluulot ovat palanneet.

Tiedän, että valtaosa venäläisistä ei kannata johtajansa toimia, mutta se, mitä nyt tapahtuu ukrainalaisille ihmisille, tulee ihan liian lähelle omaa perintöäni. Kodittomat naiset ja lapset etsivät ystävällistä majoittajaa, joka ottaisi heidät kotiinsa. He etsivät töitä saadakseen rahaa ja koulu- ja harrastuspaikkoja lapsille, jotka ovat joutuneet jättämään kaiken. Kuulostaa niin tutulta.

Karjala
Karjala

Minun perheeni hautajaisissa lauletaan virsien ohella Karjalan kunnailla. Laulun kaiho ja alavireinen sointi vievät aina ajatukset takaisin rajan taakse sinne, mihin ei ole paluuta enää ollut. Jo vuosia sitten jätin henkiset jäähyväiset Karjalan hiekkateille ja pelloille, joille ei ole tuntunut luontevalta palata ilman niitä, jotka sieltä aikoinaan lähtivät.

Olen käynyt Venäjällä viimeksi keväällä 2013, vain neljä kuukautta mummoni kuoleman jälkeen. Ennen lähtöä veimme molempien isovanhempieni haudoille äitienpäiväruusut ja nappasin mummoni ruususta yhden kukan. Tämän kukan vein mukanani rajan yli ja laskin Laatokan veteen Sortavalan rannassa. Ehkä pieni osa mummoa pääsi palaamaan noihin tuttuihin maisemiin.

Karjala

Nyt jätän jäähyväiset koko Venäjälle. En halua palata maahan, joka on tuottanut minulle niin paljon surua ja pahaa mieltä koko elämäni, ja joka on aina häilynyt yllämme suurena tummana pilvenä. Ehkä jonain päivänä voin taas ylittää rajan valmiina ottamaan vastaan suuri maa ja sen ystävälliset ihmiset. Juuri nyt se tuntuu mahdottomalta, mutta toivottavasti tuo päivä ei ole kovin kaukana.

Karjala

Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää

sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää

Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut

Karjalaisten elon tahtoa ei sota suistanut

(Evakon Laulu / Veikko Lavi)

You Might Also Like...

4 Comments

  • Reply
    Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
    28 huhtikuun, 2022 at 2:48 pm

    Minulla ei ole mitään juuria Venäjällä enkä ole maassa koskaan käynyt. Silti tässä jutussa mainitut paikat ovat aina jotenkin kiehtoneet mieltä ja usein olen miettinyt reissua niille seuduille. Nyt se ei valitettavasti tule olemaan enää realistista, ei ainakaan useisiin vuosiin.

    • Reply
      Katja / Lähtöselvitetty
      10 toukokuun, 2022 at 4:04 am

      Kävin viime viikolla katsomassa Hytti nro 6 -elokuvan ja muistin taas, miten pitkään olen haaveillut Trans-Siperian junamatkasta. Nyt tuokin haave tuntui katoavan jonnekin kauas pois. Surullista.

  • Reply
    Mika / Lähtöportti
    10 toukokuun, 2022 at 4:30 pm

    Hienosti kirjoitettu! Mielenkiintoista ja helposti samaistuttavaa luettavaa, vaikken olekaan itse reissannut rajantakaisessa Karjalassa. Omat juureni ovat aivan nykyisellä itärajalla, sen molemmin puolin. Sortavala, Matkaselkä, Ruskeala, paljon on tuolla päin paikkoja, joista olen vanhoja tarinoita kuullut. Tässä vaiheessa vähän harmittaa ettei tullut lähdettyä jollekin matkalle, jossa olisi päässyt näkemään lisää juuriaan. Nyt ei ole enää opastajia, eikä halua mennä tuon rajan yli.

    • Reply
      Katja / Lähtöselvitetty
      26 tammikuun, 2023 at 1:21 pm

      Kiitos Mika – näin pitkän ajan päästä 🙂 Minä olen ihan tyytyväinen, että aikoinaan ylitin rajan monta kertaa, koska nyt se ei tosiaan enää tunnu mukavalta tai edes mahdolliselta. Ehdin kuitenkin nähdä vuosien varrella paljon kehitystä, minkä vuoksi nyt surettaakin tuon kehityksen pysähtyminen.

Leave a Reply