Asetuin pakettiauton keskipenkille ja naksautin lapsille turvavyöt kiinni. Heitin sandaalit jalastani ja kiinnitin katseeni ulos ikkunasta. Etupenkiltä järjestön työntekijä yritti kysyä jotain, mutta minun oli vaikea kuunnella. Auton ulkopuolella seisoi kaksi hahmoa, jotka olivat tulleet saattamaan meitä: vanhempi nainen pieni poika sylissään, ja nuori tyttö kauniissa turkoosissa paidassa ja hameessa. Nadusha ja hänen äitinsä.
Tuntuu uskomattomalta, että tuosta tammikuisesta päivästä on vasta kahdeksan kuukautta aikaa. Vuosien kirjeenvaihdon jälkeen tapasin vihdoin tytön, josta olin oppinut niin paljon kirjeiden välityksellä. Nyt tuo tapaaminen jäi ensimmäisen lisäksi myös viimeiseksemme.
Tuota tapaamista ei pitänyt koskaan edes tapahtua: vielä pari kuukautta ennen matkaa heitimme arpaa matkakohteesta, ja olin valmis hyväksymään muutkin kohteet. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin katunut syvästi, jos en olisi juuri tuolloin matkustanut Sri Lankaan, ja mennyt heti aluksi tapaamaan Nadushaa.
Toisaalta tuolloin marraskuussa en vielä tiennyt, että World Vision olisi lopettamassa ohjelmaa Kalpitiyan alueella jo tämän vuoden aikana. Tiesin lopetuksen olevan edessä lähivuosina, mutten tiennyt, että tuo tammikuinen ajankohta oli oikeasti minun ainoa mahdollisuuteni vierailla kummilapseni luona. Jos olisin sen tiennyt, olisin pitänyt kiinni Sri Lankasta viimeiseen asti. Onneksi kohtalo oli minun puolellani, ja teki valinnan oikeaan suuntaan.
En silti tiedä, olisiko minua harmittanut, jos en olisi koskaan saanut mahdollisuutta vierailla Nadushan luona. Olin jo aiemmin luopunut yhdestä kummilapsesta, kun 18 vuotta täyttänyt perulainen Rusbel oli muuttanut pois ohjelma-alueelta opiskelemaan. En ehtinyt häntä koskaan tapaamaan, eikä se ole varsinaisesti jäänyt harmittamaan. Hänestä kasvoi vahva nuori mies, joka lähti pois kotikylästään etsimään työtä ja onnea.
Kummilapsen tapaaminen ei ole edellytys sille, että voisi toimia vieraan maan lapsen kummina ihan menestyksekkäästi. Meillä ihmisillä on kuitenkin kyky asettua toisen kenkiin ilman, että oikeasti seisoisimme niissä. Kirjeet ja valokuvat ovat tuoneet maita ja lapsia aina niin lähelle, että minun on ollut helppo kiintyä heihin.
Toki kiintymykseen liittyy aina myös menettämisen pelko, joka usein jossain vaiheessa myös konkretisoituu. World Visionin kummina toimiessani olen aina tiennyt, että jonain päivänä lapset jatkavat elämäänsä ilman minua. Yritän nauttia siitä ajasta, jolloin opin tuntemaan heidät, ja saan olla osa heidän elämäänsä, koska opin siinä niin paljon.
Jos en olisi tammikuussa käynyt tapaamassa Nadushaa, enemmän minua olisi jäänyt harmittamaan menetetty mahdollisuus oppia lisää. World Visionin vieraana vietetty päivä oli niin opettavainen ja koskettava, että se määritteli oikeastaan koko meidän loppulomaamme Sri Lankassa. Teimme vierailun aivan neliviikkoisen lomamme ensimmäisinä päivinä, emmekä sen jälkeen enää osanneet asettua tavallisen turistin asemaan: Sri Lankan köyhimpien olot olivat tulleet niin lähelle.
Samalla olimme kuitenkin oppineet sen, miten me voimme toiminnallamme auttaa paikallisia ihmisiä. Heille ei ole apua bussikolonnoissa vaeltavista turisteista, vaan he tarvitsevat asiakkaita yrityksilleen. Se, että vierailee paikassa, jossa monet muut eivät vieraile, tuo leivän taas monen perheen pöytään. Esimerkiksi Kalpitiyassa kaivattiin lisää turisteja, kun taas etelän rantakohteissa heitä oli riesaksi asti.
Tammikuinen vierailu kaiversi Sri Lankalle pysyvän paikan minun sydämeeni. Neljässä viikossa tapasin niin monta sydämellistä ihmistä, että oli vaikea suhtautua maahan enää yhtenä matkakohteena. Luontevampaa on ajatella Sri Lankaa monen ihanan ihmisen kotina, jossa me saimme vierailla.
Tämä vuosi on kulunut jäähyväisten merkeissä. Olen lähettänyt Nadushalle vielä pari kirjettä ja syntymäpäiväpaketin. Laitoin myös hänelle rahaa, jonka kummi voi kerran kahdessa vuodessa kummilapselleen laittaa. Vastaukseksi olen saanut kirjeitä: niin monta kirjettä, etten jossain vaiheessa voinut uskoa niiden kaikkien oikeasti tulevan Sri Lankasta.
Kirjeissä Nadusha kiitti kaikesta: menneistä vuosista, vierailusta tammikuussa, ja rahasta, jolla hän oli vihdoin saanut kauan kaipaamansa polkupyörän. Hänelle oli myös ostettu puinen kirjoituspöytä ja koulutarvikkeita, sekä juhlavaatteet kaikille lapsille. Sain monta valokuvaa, joissa hän poseeraa polkupyörän ja kirjoituspöydän kanssa.
Nadushan lisäksi sain viestejä myös hänen äidiltään, ja järjestön paikalliselta työntekijältä Dinukalta, joka emännöi tammikuista vierailuamme. Ensimmäiset viestit aikuisilta olivat hämmentäviä: niissä kerrottiin ohjelman tuomista hyvistä asioista, muttei sanallakaan mainittu tammikuista vierailuamme. Minun piti oikein pyytää järjestöltä uutta käännöstä alkuperäisestä kirjeestä, koska oli niin vaikea kuvitella äidin jättävän millään tavalla mainitsematta vierailuamme. Kirje oli kuitenkin päivätty kaksi päivää vierailumme jälkeen.
Kirjeestä olikin jätetty kääntämättä yksi lause, jossa juuri viitattiin vierailuumme. Vaikka muu kirje oli selvästi kirjoitettu järjestön ohjeiden mukaisesti, tuo yksi lause kertoi minulle sen, että kaikkien järjestön hienojen saavutusten takana ovat kuitenkin tavalliset ihmiset: minä ja Nadusha, sekä meidän perheemme.
Kun jo toukokuun lopussa kuvittelin, että järjestö on toimittanut kaikki Nadushan ja hänen äitinsä kirjoittamat kiitoskirjeet, tuli postiin vielä yksi kirje. Se oli oranssi kuplamuovipakkaus, joka oli revennyt monesta kohdasta. Sri Lankan tuoksu leijaili jo kaukaa meidän neniimme, ja vei takaisin tammikuulle.
Paketista löytyi Nadushan tekemä koriste: srilankalainen saippua, johon oli pistetty nauloja, ja niihin pujoteltu kangasnauhaa sekä muutama kukka. Vaikka koriste oli pieni ja halpa, se oli juuri se merkki, jota minä vielä kaipasin: meidän yhteinen aikamme oli ollut hänelle yhtä merkittävä kuin minulle.
Nyt minä olen lähettänyt viimeiset kirjeeni Nadushalle. Laitoin niiden mukaan ison nipun valokuvia tuosta päivästä, jolloin vierailimme hänen kotonaan. Minä muistan ilman valokuviakin heidän kotinsa, pihan banaanipuun ja kana-aitauksen, sekä teekupit, joista Nadusha tarjoili meille teetä emännän elkein.
Jo ennen viimeisten kirjeiden lähettämistä postiluukustani putosi kirje, jossa oli pienen tytön kuva: hän on Kambodzan Santukissa asuva Sreimom – minun uusi kummilapseni. Nyt siis käännän katseeni kohti Kambodzaa, jossa apua tarvitaan Sri Lankaa enemmän. Vaikka minä olisin mielelläni jatkanut Sri Lankan perheiden tukemista, maa on noussut tilastoissa jo pois maailman köyhimpien maiden joukosta. Vaikka kaikki ei ole siellä vieläkään täydellisesti, ovat asiat kuitenkin menneet paljon parempaan suuntan. Kambodza sen sijaan on edelleen YK:n maailman vähiten kehittyneiden maiden listalla, ja tarvitsee apua.
Samalla kun käännän nyt katseeni kohti Kambodzaa, pidän kuitenkin mielessäni perheen Sri Lankan Kalpitiyassa. Heistä minua muistuttavat paitsi kovalevyn täyttävä valokuvavuori ja kirjenippu hyllyllä, myös olohuoneessa roikkuva saippuasta tehty koriste, joka levittää tuoksua ympäri huonetta.
Sri Lankan tuoksua.
No Comments