Hoi An on Vietnamin Venetsia

Maailma muuttuu. Kylät muuttuvat kaupungeiksi ja entiset paratiisit tiheiksi keskittymiksi. Vietnamissa tämän muutoksen huomaa selvästi: maan talouskasvu on maailman kiivainta, ja rakennustyömaa toisensa jälkeen kohoaa maisemassa.

Keski-Vietnamissa sijaitsevassa Hoi Anissa muutoksen voi aistia, vaikka siellä kävisi ensimmäistä kertaa. Tiedättehän sen kaupungin, johon on ripustettu satoja lyhtyjä, jotka sitten pimeän tullen sytytetään? Missä riisipaperihattuiset paikalliset pyöräilevät riisipeltojen välissä keskellä ihanaa kirkkaanvihreää maisemaa? Tätä kaupunkia meille suositeltiin eniten ennen matkaamme Vietnamiin.

Minä tiesin onneksi jo etukäteen, ettei Hoi An ole enää entisensä. Lyhdyt ovat paikoillaan, mutta niiden alla parveilee jonoksi asti ihmisiä. Jokainen haluaa saada itsestään valokuvan lyhtyjen kanssa tai kaunista seinää vasten, ja kaikki muut kiemurtelevat eteenpäin kuin madot, etteivät osuisi valokuviin.

Riisipeltojen väleissä ei enää kulje polkupyöriä, vaan turistibusseja, jotka tuovat vierailijoita Hoi Aniin. Bussit eivät pääse kovin lähelle vanhaa kaupunkia, minkä vuoksi ne parkkeerataan Hoi Aniin johtavan tien varteen, mistä turistit kuljetetaan golfkärryillä vanhan kaupungin porteille.

Hoi Anin menestys on perustunut kaupankäyntiin. Japanilaiset ja kiinalaiset kauppiaat pitivät sitä tukikohtanaan 1400-1800-luvuilla. Kun kauppareitit myöhemmin siirtyivät uusille paikoille, Hoi An jäi unohduksiin. Tämä ei kuitenkaan ollut huono asia, sillä unohduksissa kaupunki säilyi vanhassa muodossaan: temppelit ja kauppiaiden hienot talot ovat säästyneet muutostöiltä ja pommituksilta, ja vanha kaupunki pääsikin Unescon maailmanperintöluetteloon jo vuonna 1999.

Tänä päivänä Hoi An on kaupan keskus ehkä enemmän kuin koskaan. Koko Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva vanha kaupunki on täynnä pieniä kauppoja, joista osassa myydään uniikkituotteita, mutta valitettavasti suurin osa myy samaa turistikrääsää, mitä voi ostaa kaikista isommista turistikohteista. Ensimmäistä kertaa matkamme aikana myyjät yrittivät aktiivisesti houkutella sisälle kauppaan katsomaan jääkaappimagneetti- ja avaimenperävalikoimia.

Vanha kaupunki on restauroitu kauniiksi, ja sen kaduilla vaeltelisi mielellään pitkäänkin – jos siellä vain mahtuisi vaeltelemaan. Koska jono valuu hitaasti velloen pääkadun päästä toiseen, ei sitä kannata ryhtyä rikkomaan, vaan hypätä vain sekaan. Sillä tavalla pääsee kadun päästä päähän, mutta aika vähän siinä mitään näkee.

Me pysähdyimme yhden liikkeen kohdalla, koska sen ulkopuolella oli mielenkiintoisia mustavalkoisia valokuvia Vietnamin sodan ajalta. Katsellessamme valokuvia takaani kuului selvällä suomen kielellä: ”Moi Katja”. Kun käännyin ympäri, näin siinä serkkuni. Mikä on se mahdollisuus, että matkustat maailman toiselle puolelle, päädyt satojen turistien sekaan vaeltamaan kapeita katuja pitkin, ja ensimmäinen suomalainen, johon koko matkan aikana törmäät, on oma serkku? Hämmästyttävä, mutta mukava, kohtaaminen.

Hoi Anin vanha kaupunki on niin suosittu, että sen kaduille päästäkseen täytyy porteilta ostaa lippu. Lippu maksaa pari euroa, joten suuresta investoinnista ei ole kyse. Sillä myös pääsee vierailemaan viiteen valitsemaansa nähtävyyteen vanhan kaupungin alueella. Me kävimme yhdessä temppelissä, ja se riitti meille kokemukseksi. Temppeleitä on tullut nähtyä matkojen varrella jo sen verran paljon.

Hämmästyttävää oli se, että vaikka lippu maksoi sen pari euroa, ja rahat menevät Unescon perintökohteen ylläpitoon, länsimaiset turistit yrittivät kaikin keinoin välttää maksamasta maksua. Seisoimme hetken aikaa portin luona odottamassa kuskia hakemaan meidät, joten ehdin seurata sitä näytöstä, mitä ihmiset rahaa säästääkseen esittivät: ”en minä halua ostaa lippua, kun käyn vain ottamassa pari valokuvaa”. Niinpä niin – sinä ja tuhat muuta.

Hoi Anissa käyskentely muistutti minua paljon Venetsiasta: kaupunkiin saapuu päiväksi niin valtavat määrät turisteja, etteivät kadut meinaa heille riittää. Pääkadut vaelletaan päästä päähän, matkalla ihaillaan maisemia sillalta ja otetaan poseerauskuvia värikkäiden talojen edessä. Venetsiassa valtaviin turistimääriin on reagoitu asentamalla suljettavat portit rautatieaseman ja linja-autoaseman kohdille, ja jonkinlaista rajoitusta joudutaan ehkä kohta harkitsemaan myös Hoi Anissa.

Viime vuosina Hoi Aniin liittyvät suositukset ovat kehottaneet liikkumaan kaupungissa heti aikaisin aamulla – silloin siellä saa olla rauhassa. Venetsiassa hyvä vaihtoehto on myös ilta, jolloin päiväturistit ovat jättäneet kaupungin. Hoi Anissa sekään ei ole hyvä vaihtoehto, sillä nimenomaan illaksi turistimäärät räjähtävät: kaikki haluavat nähdä lyhdyt iltavalaistuksessa. Me lähdimme pois ennen viittä, jolloin turistivirta vanhan kaupungin alueelle oli loputon. Jo keskipäivään verrattuna liikkuminen oli hankalampaa, kun väki valui lyhtyjen alle.

Tiedän, että Hoi An on vanhaa kaupunkia monipuolisempi kohde: sieltä löytyy esimerkiksi hiekkarantaa rantaloman viettoon. Me emme kuitenkaan kokeneet tarvetta jäädä kaupunkiin muutamaa tuntia pidemmäksi aikaa, sillä olimme löytäneet ihanan rauhallisen kodin vain 30 kilometrin päästä Da Nangista. Hoi An oli päiväretken arvoinen paikka, mutta pidemmäksi ajaksi en olisi nyt halunnut jäädä.

Kun lähdimme taksin kyydissä takaisin kohti Da Nangia, ensimmäiset kilometrit ajoimme bussijonon vieressä. Tien varret oli parkkeerattu täyteen suuria busseja, jotka olivat tuoneet turisteja katsomaan iltavalaistua Hoi Ania. Bussijono jatkui ja jatkui. Minusta tuntui aina vain paremmalta ratkaisulta lähteä pois juuri siinä vaiheessa.