Costa Bravan makuja mereltä ja vuorilta

*Yhteistyössä Catalan Tourist Board ja La Cuina de l’Empordanet

Vesi herahtaa kielelle, kun ajattelenkin niitä: valkosipuli-tomaattileivät, manchego-juusto, serrano-kinkku, öljyssä tirisevät katkaravut. Puhumattakaan kaikista niistä kaloista, crema catalanasta ja flanista.

Minun rakkauteni katalonialaiseen ruokaan on peräisin 2000-luvun alusta ja kahdesta matkastani Barcelonaan. Tuolloin vielä lapsettomana pariskuntana söimme pitkät lounaat ja jaksoimme istua päivällispöydässä myöhään saakka. Ehdimme maistella monenlaisia makuja, joita Katalonian pääkaupunki meille tarjosi.

Mukaan mahtui toki myös vähän vähemmän onnistuneita kokemuksia, kuten legendaarisen Els Quatre Gats -ravintolan neljän mössön lounas. Mössöt kai olivat erilaisia pateita, mutta pääruokana ne jättivät suuhun hieman omituisen tuntuman. Ehdottomasti enemmän on kuitenkin ollut positiivisia kokemuksia, joita on yritetty toistaa sitten Suomessakin.

Kesäkuussa kävin tutustumassa Katalonian pohjoisempaan rannikkoon eli Costa Bravan alueeseen. Olin matkassa Catalan Tourist Boardin ja Cuina de l’Empordanetin kutsumana, ja oleellisessa roolissa matkalla olivat Katalonian maut. Matkan teemana oli mar i muntanya – meri ja vuori – joten luvassa oli syötävää niin merestä kuin vuoriltakin. Costa Bravan aluetta leimaa vahvasti sen asema idässä avautuvan Välimeren ja lännessä kohoavien vuorten välissä: molemmista tulee vaikutteita niin kulttuuriin kuin ruokapöytäänkin.

La Cuina de l’Empordanet on Costa Bravan alueen ravintoloitsijoiden perustama yhteisö, jonka tavoitteena on markkinoida aluetta ruokamatkailijoille. Yhteisö on ollut olemassa jo vuodesta 1995, ja se haluaa mainostaa erityisesti Empordàn aluetta ykkösluokan kulinaristisena matkakohteena. Ryhmä uskoo vahvasti alueen omiin erityispiirteisiin ja jatkuvaan kehitykseen, ja keskiössä ovat lähituottajien toimittamat ensiluokkaiset tuotteet. Ryhmään kuuluu yhteensä 20 ravintolaa, joista me ruokailimme viidessä.

Matkan tarkoituksena oli tutustuttaa meidät paitsi La Cuina de l’Empordanetin ravintoloihin, myös tahoihin, joilta ravintolat hankkivat raaka-aineensa. Me kävimme tutustumassa niin paikalliseen tuottajaan, jonka vuohenmaitojogurtit oli söpösti nimetty hänen oman poikansa mukaan, kuin Mas Ollerin viinitilaan, jonka tuotteita monet yhteisön ravintolat tarjoilevat. Kävimme myös Palafrugellin sunnuntaimarkkinoilla, jotka notkuivat tuoreita vihanneksia ja muita paikallisia raaka-aineita.

Matkan selkärangan kuitenkin muodostivat yhteisön ravintolat, jotka halusivat tarjota meille parastaan. Jokaiseen päivään kuuluivat hotellin aamiaisen lisäksi lounas, joka parhaimmillaan oli 13 lajia, sekä vähintään yhtä mittava illallinen. Monesti illallisen tarjoavalla ravintolalla olikin vähän epäkiitollinen paikka esitellä osaamistaan joukolle, joka oli poistunut monen tunnin lounaalta vasta vähän aiemmin. Kiltisti kuitenkin yritimme suoriutua myös niistä lajeista, joita illalliselle oli valmistettu.

Monen pitkän aterian jälkeen alueen keittiöstä alkoi hahmottua selkeitä ominaispiirteitä: Palamósin katkaravut, jotka ovat alueen merellinen ylpeys; paellaa muistuttavat riisiruoat, joissa proteiini kuitenkin asetellaan annoksen päällimmäiseksi eikä upoteta riisin sekaan; sekä kylmä gazpacho, joka useimmiten valmistettiin vesimelonista. Merenelävät olivat vahvassa roolissa, koska meren äärellähän koko ajan olimmekin. Pitkiin aterioihin kuului yleensä myös joku liha-annos, joka usein oli jonkinlaista pitkään haudutettua lihaa. Minun ilokseni liha-annokset olivat hyvin maltillisen kokoisia, sillä ensimmäiseltä Barcelonan matkaltani muistan tilanteen, jossa vetäisin valtavan lihakimpaleen heti matkan kärkeen, ja kärvistelin sen aiheuttaman olotilan kanssa pari päivää.

Vierailemistamme ravintoloista kokonaisvaltaisimmaksi kokemukseksi nousi La Calendula, jonka ihana omistaja Iolanda Bustos on luonut täysin muista poikkeavan kokonaisuuden. Hänen ruokiensa lähtökohtana ovat syötävät kukat, joita hän kasvattaa niin ravintolan pihalla kuin kotonaankin. Kukkia löytyy jokaisesta annoksesta, eivätkä ne ole vain koristeita, vaan tuovat maullaan annokseen oman vivahteensa. Tarjoilijat korostivat meille kaikkien lautasella olevien elementtien olevan tarkoitettu syötäväksi, mutta silti minua hieman epäilytti laittaa suuhuni begoniaa, jollaisia olin juuri istuttanut mökillä huussin nurkalle koristeeksi. Lopulta begonia maistui mukavan suolaiselta, mutta maltoin kuitenkin loppukesän pitää sormeni erossa huussin koristeista.

Pienessä Regencósin kylässä sijaitsevaan La Calendulaan kannattaa ehdottomasti ajella kauempaakin. Tuhdin aterian jälkeen voi siirtyä lepäämään Iolandan miehen pitämään hotelliin heti kadun toiselle puolelle. Hotellin pieni uima-allas sijaitsi ravintolan pihalla.

Pääsimme myös seuraamaan ruoan valmistusta näytöskeittiössä, jossa meille aterioiden rakentumista esitteli Mas dels Arcs -ravintolan Toni Izquierdo. Toni esitteli niin kalan perkausta kuin katkarapujen paistamistakin, ja näimme myös, kuinka paikallinen riisi oikeaoppisesti kypsennetään pannulla. Vaikken mikään mestarikokki olekaan, ilahduin suuresti siitä, että monet käytetyt tekniikat olivat itselleni tuttuja. Toni esimerkiksi korosti, ettei hän koskaan kypsennä vihanneksia ennen niiden laittamista riisin sekaan – mikä ei tulisi mieleen minullekaan.

Jos minun pitäisi tiivistää Katalonian ja Costa Bravan keittiö mahdollisimman tiiviisti, tekisin sen näiden kahden kuvan avulla:

Tämä ensimmäinen on Toni Izquierdon valmistama annos katalonialaista riisiä ja Palámosin katkarapuja. Annos muistuttaa Valencian alueelta kotoisin olevaa paellaa, mutta aineksia ei ole sotkettu riisin sekaan, vaan ne on aseteltu riisikakun päälle. Hyvä, mutta erittäin täyttävä, annos.

Tämä toinen taas on ehkä kaunein ruoka-annos, jonka olen koskaan syönyt. Iolanda Bustosin La Calendula -ravintolan jälkiruoka oli nimetty yksinkertaisesti nimellä Floralegi, ja sen kuvailtiin koostuvan erilaisista kukista ja erilaisista koostumuksista. Minä löysin tästä annoksesta ainakin jonkinlaista moussea ja ihanaa hattaraa.

Näistä ruoista ensimmäisen osaisin valmistaa, toista en ikinä. Juuri siksi nämä edustavatkin katalonialaisen keittiön kahta ääripäätä: toisaalta vahvaa konstailematonta perinnettä, mutta toisaalta myös uusia keksintöjä, joihin vierailija ei ole varmasti koskaan törmännyt missään. Se, kummasta ruokailija sitten enemmän pitää, on täysin jokaisen oma makuasia.

Minä kuitenkin syön mielelläni molempia!