”Lauantaina 20. kesäkuuta 1942
Minunlaiselleni ihmiselle päiväkirjan kirjoittaminen on kummallinen kokemus. Ei vain siksi, etten ole vielä koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, vaan minusta tuntuu, ettei kukaan – en minä eikä kukaan muukaan – ole myöhemmin kiinnostunut kolmetoistavuotiaan koulutytön tunteenvuodatuksista. Mutta siitä ei oikeasti olekaan kysymys. Minä haluan ennen kaikkea vain kirjoittaa ja kertoa avoimesti kaikista mieltäni painavista asioista.”
Amsterdamissa asuva Anne Frank oli 13-vuotias toisen maailmansodan syttyessä. Frankin perhe oli alun perin saksalainen, mutta he olivat muuttaneet vuosina 1933-1934 Amsterdamiin pakoon natsivaltaa. Kun natsit keväällä 1940 hyökkäsivät Amsterdamiin, Frankit huomasivat asuvansa taas natsien hallitsemassa maassa. Juutalaisten oikeuksia kavennettiin, ja Anne ja hänen sisarensa Margot joutuivat jättämään ystävänsä ja vaihtamaan juutalaiseen kouluun.
Kesällä 1942 juutalaisten elämä Amsterdamissa oli käynyt niin tukalaksi, että Frankin perhe päätti piiloutua isä Otto Frankin toimiston salaiseen yläkertaan. Piiloutumista oli valmisteltu pitkään, mutta se jouduttiin lopulta tekemään etuajassa, sillä Margot Frank kutsuttiin työpalveluun.
”Sijaamattomat vuoteet, aamiaistarvikkeet pöydällä, kissanliha keittiössä, kaikki vaikutti siltä kuin olisimme paenneet suinpäin. Vaikutelmat eivät kuitenkaan liikuttaneet meitä. Halusimme vain pois, nopeasti pois, halusimme päästä turvallisesti perille, ei muuta.”
Vintillä syntyi yksi länsimaisen kirjallisuuden klassikoista Anne Frank – päiväkirja. Tämä teos tunnettiin ennen nimellä Nuoren tytön päiväkirja, mutta uusimmista painoksista viittaukset ikään ja sukupuoleen on jätetty pois. Päiväkirjassaan nuori Anne kirjoittaa elämästä piilopaikassa, sekä siellä asuvien ihmisten välisistä suhteista. Vintillä asui Frankin perheen lisäksi Otto Frankin liikekumppanin Hermann van Pelsin kolmihenkinen perhe, sekä hammaslääkäri Fritz Pfeffer, joka jakoi huoneen Annen kanssa.
Tänä päivänä piilopaikkana toiminut talo on osa Westermarktin kaupunginosaa Amsterdamissa. Sinne on lyhyt kävelymatka niin rautatieasemalta kuin turistien suosimalta punaisten lyhtyjen alueeltakin. Talo sijaitsee suoraan kanavan rannalla – kuten suurin osa Amsterdamin taloista. On hankala kuvitella Anne Frank kävelemään noilla kaduilla, jotka nyt tulvivat turisteja ja vilisevät polkupyöräjonoja.
Jos kirja olisi fiktiota, Annen ja van Pelsin perheen pojan Peterin välille syttyisi leimuava romanssi, ja elämä piilopaikassa olisi yhtä tunteiden vuoristorataa. Koska kyse on kuitenkin oikeasta elämästä, meno on paljon tasaisempaa. Anne ja Peter kyllä lähentyvät Annen tuntiessa itsensä ulkopuoliseksi omassa perheessään, ja he jakavat jopa suudelman, mutta lopulta suhde on hyvin viaton. Piilopaikassa myös tapahtuu paljon riitoja ja Anne on usein vaikeuksissa räiskyvän luonteensa vuoksi, mutta nämä riidat eivät vie huomiota tylsiltä päiviltä piilossa.
”Koko talo kaikuu riidoista. Äiti ja minä, van Daan ja isä, äiti ja rouva van Daan, kaikki ovat vihaisia toisilleen. Mukava ilmapiiri, vai mitä? Annen tavanomainen syntilistakin vedettiin jälleen esiin koko laajuudessaan.”
Perheet viettävät aikaa eristyksissä, lapset yrittävät opiskella, ja vanhemmat pohtivat keinoja saada ruokaa. Säännöllisiä vieraita ovat toimiston työntekijät, jotka tuovat heille ruokalähetyksiä ja muita tarpeellisia tavaroita. Ne kerrat, kun he jäävät hetkeksi vieraisille vaikka syömään, ovat erikoistapauksia, jotka Anne raportoi päiväkirjassaan tarkasti ja suurella innolla. Bep Voskujil ja Miep Gies ovatkin tuttuja nimiä, jotka jäivät mieleen jo silloin, kun luin päiväkirjan ensimmäistä kertaa kouluikäisenä.
Taloon perustettiin museo vuonna 1960, ja ennen koronaa se oli niin suosittu, että sinne piti ostaa liput etukäteen päästäkseen sisään. Minä vierailin siellä vuonna 2017, ja silloin oli vielä pieni mahdollisuus päästä sisään ilman ennakkolippua jonottamalla kello 16 jälkeen. Tasan neljältä jono kiemurteli jo parin korttelin päähän vesisateesta ja arki-illasta huolimatta. Me pääsimme sisään vajaa puoli tuntia ennen museon sulkeutumista, joten varmasti olimme viimeisimpiä, keitä sinä päivänä onnesti.
Museon viehätys perustuu siihen, että paikan tietää olevan alkuperäinen. Alakertaan on koottu perustietoa toisesta maailmansodasta, juutalaisten asemasta siinä, sekä Frankin perheestä ja muista piiloutujista. Tähän perustietoon kannattaa tutustua, vaikka olisi lukenut päiväkirjankin. Päiväkirjassaan Anne ei kertaa tosiasioita sodasta, josta ei varmasti paljon edes tiedä. Sen sijaan hän keskittyy kirjoittamaan omista tunteistaan ja siitä, mitä piilopaikassa tapahtuu.
”Olen hyvin rauhallinen enkä välitä yhtään kaikesta touhusta ja kiireestä. Olen päässyt niin pitkälle, ettei minua paljon liikuta, kuolenko vai jäänkö henkiin. Maailma pyörii edelleen ilman minuakin, enkä voi kuitenkaan puolustautua, tapahtuu mitä tapahtuu. Annan asioiden kehittyä omalla painollaan, opiskelen vain ja toivon, että kaikki päättyisi hyvin.”
Kirja herää eloon siinä kohdassa, kun nousemme ylimpiin kerroksiin ja kuljemme oviaukosta, joka on peitetty kirjahyllyllä. Tätä aukkoa käyttivät niin piiloutujat silloin kun halusivat käydä alakerrassa kuin heidän auttajansakin tuodessaan täydennystä. Piiloutujat olivat myös täysin auttajien varassa saadakseen tietoa sodan vaiheista ja siitä, pääsisivätkö he joskus vielä pois piilopaikastaan. Bep Voskujil ja Miep Gies livahtivat usein lounastunnilla yläkertaan muun toimistoväen lähdettyä ulos lounaalle. Nämä lounashetket olivat toivottu rutiini piiloutuneille ja antoivat heille mahdollisuuden kuulla elämästä talon ulkopuolella.
Kirjahyllyn takaa nousevat portaat ylimpiin kerroksiin. Sieltä löytyvät pienet huoneet, joissa perheet asustelivat. Salaiseen siipeen on jätetty vain muutamia kalusteita, jotta vierailijat mahtuvat kulkemaan siellä esteettömästi. Anne kuvailee päiväkirjassa tarkasti nukkumisjärjestelyjä sekä niistä aiheutunutta kiistaa. Minusta on aina ollut erikoista, ettei Anne jakanut makuuhuonetta sisarensa kanssa, vaan hänen huoneeseensa majoitettiin Fritz Pfeffer, joka otettiin piilopaikkaan lisätulojen vuoksi. Annea suututti erityisesti se, että Pfefferillä oli kaapissaan piilossa ruokaa, jota hän sitten söi salaa yksin yöllä.
Annen makuuhuone onkin ehkä koskettavin paikka koko talossa. Huone on askeettinen, mutta sängyn viereen liimatut aikakauslehtien kuvat ajan filmitähdistä muistuttavat, että huoneessa asui nuori tyttö. Anne vietti tuolla vintillä nuoruutensa ne vuodet, jolloin hänen olisi pitänyt ihastua poikiin ja etsiä omaa identiteettiään. Surullista kyllä hän käy läpi samat tunnekuohut kuin kuka tahansa 13-vuotias, mutta hän ei tiedä, selviääkö niistä hengissä.
Surullinen on myös ajatus siitä, että Anne Frank ja hänen äitinsä viettivät viimeiset vuotensa huonoissa väleissä. Äidin on vaikea hyväksyä Annen huoletonta luonnetta, kun taas Annen mielestä äiti suosii kaikessa hänen sisartaan. Aina välillä äiti ja tytär lähentyvät hieman, mutta päiväkirjan loppuun asti riidat äidin kanssa varjostavat Annen arkea piilossa.
”On kovaa sanoa totuus, ja kuitenkin totuus on se että hän on itse työntänyt minut luotaan, että hän itse on tukahduttanut kaiken rakkauden minusta tahdittomilla huomautuksillaan, laskemalla raa’asti leikkiä asioista, joihin minä en voi suhtautua kevyesti. Kutistun kokoon aina kun hän pommittaa minua kovilla sanoillaan. Samalla tavalla hänen sydämensä käpertyi nyt, kun hän huomasi, että rakkaus oli todella sammunut väliltämme.”
Jotenkin lukijana minua koko ajan lohdutti se, ettei Anne kuitenkaan tiennyt kuolevansa piiloutumisen päätteeksi. Vaikka me tiedämme sen jo alusta lähtien, hän katselee elämää kuitenkin positiivisen näkökulman kautta: hän edelleen suunnittelee tulevaisuutta ja haaveilee, vaikka taustalla onkin pieni pelko. Hirveintä, mitä nuorelta tytöltä voi viedä pois, on mahdollisuus haaveilla tulevaisuudesta ja elämän tuomista ihanuuksista.
Samaan aikaan kuitenkin tuntuu äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta se ajatus, ettei hän saanut elää vain uskontonsa takia. Miksi jollain toisella oli oikeus vainota häntä niin, että hän joutui viettämään elämänsä viimeiset vuodet piilossa tapaamatta ystäviään ja pääsemättä kuljeskelemaan vapaana Amsterdamin kaduilla?
”Peter sanoi vielä: ‘Juutalaiset ovat aina olleet valittu kansa ja tulevat aina olemaan!’ Minä vastasin: ‘Toivon vain, että heidät valittaisiin joskus… johonkin hyvään!’”
Frankit asuivat piilopaikassa aina elokuuhun 1944, jolloin heidät löydettiin sieltä ja kuljetettiin Auschwitz-Birkenaun leirille Puolaan. Ilmiantaja oli ilmeisesti joku toimiston työntekijöistä, joka oli kuullut ääniä yläkerrasta.
Anne ja Margot Frank siirrettiin Auschwitz-Birkenausta Bergen-Belseniin, missä he kuolivat lavantautiin vain muutamaa viikkoa ennen leirin vapauttamista vuonna 1945. Myös Edith Frank kuoli Auschwitz-Birkenaussa hetki ennen leirin vapauttamista, joten vain Otto Frank selvisi takaisin keskitysleiriltä. Vapautuessaan hän oli 50-vuotias mies, joka oli menettänyt kaiken. Hän keskittyikin loppuelämänsä perheensä muiston vaalimiseen ja perusti Anne Frankin säätiön.
Gestapon hyökätessä salaiseen siipeen Miep Gies ja Bep Voskujil onnistuivat nappaamaan Annen päiväkirjan itselleen. Sodan jälkeen he luovuttivat sen Otto Frankille, joka pitkien suostuttelujen jälkeen antoi sen julkaistavaksi. Päiväkirjasta tuli suuri hitti ja ainoa nuoren ihmisen kirjoittama aikalaiskuvaus juutalaisvainoista.
Anne Frank -säätiö on vuodesta 1963 asti tehnyt työtä sen hyväksi, että eri uskontojen välinen ymmärrys ja ihmisten välinen rauha toteutuisivat paremmin maailmassa. Nuoren Annen elämästä nämä molemmat asiat puuttuivat, ja hän maksoi siitä hengellään. Yksi hänen viimeisimmistä päiväkirjamerkinnöistään on päivätty pari viikkoa ennen Gestapon saapumista Salaiseen siipeen:
”13. heinäkuuta 1944
Se joka vielä väittää, että vanhemmilla on täällä Salaisessa siivessä paljon vaikeampaa, ei varmastikaan tajua, kuinka suuressa laajuudessa ongelmat tulvivat ylitsemme, ongelmat, joita kohtaamaan olemme ehkä aivan liian nuoria, mutta joita vyöryy eteemme jatkuvasti, kunnes luulemme lopulta keksivämme niihin ratkaisun, mutta tämä ratkaisu ei näytäkään kestävän tosiasioiden edessä, jotka jälleen tuhoavat sen. Vaikeata tässä ajassa on se, että mielissämme ei herää ihanteita, haaveita tai kauniita odotuksia, tai sitten julma todellisuus koskettaa niitä ja tuhoaa ne täydellisesti. On suuri ihme, että en ole luopunut kaikista odotuksistani, sillä ne näyttävät mielettömiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pidän niistä kuitenkin kiinni, kaikesta huolimatta, koska uskon yhä vielä ihmisten sisäiseen hyvyyteen.
Minusta on kerta kaikkiaan mahdotonta rakentaa kaikkea kuoleman, kurjuuden ja sekasorron pohjalle. Näen kuinka maailma hitaasti muuttuu yhä enemmän erämaaksi, kuulen yhä kovempaa jyrisevän ukkosen nousevan ja pelkään, että se tappaa myös meidät, tunnen itsessäni miljoonien ihmisten kärsimyksen, ja kuitenkin, kun katson taivaalle, ajattelen, että tämä kaikki kääntyy jälleen parhain päin, että myös tämä julmuus loppuu pian, että rauha ja tasapaino palaavat maailmaan. Sillä välin minun täytyy pitää haaveitani yllä, ehkä tulevina aikoina voin sittenkin vielä toteuttaa ne!
Sinun, Anne M. Frank”
Valokuvaaminen on Anne Frankin talossa kielletty, minkä vuoksi sisäkuvat ovat museon omaisuutta. Osa kuvista – samoin kuin sinisellä merkityt suorat sitaatit – ovat päiväkirjan uudesta laitoksesta, joka ilmestyi alunperin Hollannissa vuonna 1991. Kirja saatu arvostelukappaleena.
22 Comments
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
5 maaliskuun, 2021 at 9:05 pmVarmaan koskettava museo, jossa olisi kiva joskus päästä käymään. Pidän sitä koko kaupungin kiinnostavimpana kohteena. Myös tuo Päiväkirja on sellainen, joka kyllä olisi kiinnostavaa lukea. Itse asiassa se todennäköisesti on kirja, jonka seuraavaksi luen.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 12:33 pmMinä olen lukenut Anne Frankin useampaankin kertaan, mutta iän ja tiedon karttuessa siihen saa aina vähän uudenlaista perspektiiviä. Myös museo oli ehdottomasti vierailun arvoinen, enkä minäkään halunnut jättää sitä väliin Amsterdamissa.
Pirkko / Meriharakka
7 maaliskuun, 2021 at 5:24 pmKirjan olen joskus lukenut – ja tuolla museossakin käynyt. Viimeksi Amsterdamissa käydessämme muistin onneksi jo ennen matkaa, että tuonne pitää ostaa liput etukäteen, mielellään viikkoja ennen, ja saimme liput jokseenkin meille sopivaan ajankohtaan. Tämä tietysti ennen koronaa.
Äskettäin luin kirjan Auschwitzin kirjastonhoitaja, ja sen loppusivuille, siis juuri ennen sodan päättymistä, oli ujutettu myös maininta Frankin sisaruksista – tiedä sitten tapasiko kirjan “kirjoittaja” (lainausmerkeissä siksi, että kirjailija tuossa tapauksessa oli eri kuin kohtalon kokenut henkilö), vai oliko tuo vaan sijoitettu kirjaan lukijan iloksi, tarinan liittämiseksi osaksi muita Auschwitz-tarinoita.
Onkohan tuosta kirjasta otettu nyt uusi painos tms. kun mainitsen saaneesi sen arvostelukappaleena?
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 12:36 pmLippujen kanssa kannattaa tosiaan olla tarkkana, koska niitä on hankala saada. Näin oli ainakin ennen koronaa, mutta uskon tilanteen palaavan samaksi matkailun taas yleistyessä.
Päiväkirjasta julkaistiin uusi laitos pari-kolme vuotta sitten, jolloin sain kirjan kustantajalta. Tekstisisältö on mielestäni sama kuin vuoden 1991 versiossa, johon on lisätty aiemmin poistettuja katkelmia, mutta tässä uudessa painoksessa on enemmän kuvasisältöä.
Anne / Elämää Nomadina
9 maaliskuun, 2021 at 12:57 pmHienosti toteutettu postaus! Itse en jostain ihmeen syystä ole koskaan lukenut Anne Frankin päiväkirjaa, tämä pitäisi korjata. Vaikka tarina sinänsä on kaikille tuttu, kirjan lukeminen, ja varmaankin myös museovierailu sen lisäksi, antaisi enemmän perspektiiviä tuohon kammottavaan aikaan.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 12:38 pmKiitos Anne! Minä olen lukenut päiväkirjan moneen kertaan, ja jokaisella lukukerralla on pitänyt muistuttaa itseään siitä, että kyseessä on autenttinen päiväkirja. Se on siis aina välillä jopa tylsää luettavaa, koska kyseessä on kronologisesti etenevä päiväkirja. Itse olen viime aikoina lukenut Auschwitzin kirjastonhoitajaa, joka on Anne Frankiin verrattuna selvästi dramatisoitua kerrontaa, ja sen kyllä huomaa.
Kohteena maailma / Rami
10 maaliskuun, 2021 at 3:41 pmAnne Frankin päiväkirjaa en ole lukenut, mutta ehkäpä 15 vuotta takaperin olen tuolla museossa vieraillut. Koskettava paikka, ja ajatuksia herättävä.
Muistaakseni silloin kun me tuolla kävimme, niin ei ollut mitään etukäteislippuja. Mentiin joku 20 minuuttia ennen aukioloa paikalle, niin päästiin ensimmäisten joukossa museoon. Sen jälkeen käytiin viereisessä kirkontornissa ihailemassa maisemia, jotka olivat upeat kanaalien yllä.
Puoliso kävi pari vuotta sitten, niin ennakkolipuilla pääsi käveleen suurin piirtein suoraan sisään omalla aikaslotilla. Olivat ne varanneet reilusti etukäteen, mikä kannattaa kyllä tehdä, kun Amsterdamiin menee. Voisin käydä uudestaan tuolla, kun edellisestä käynnistä on aikaa. Amsterdamissa olen välissä käynyt kyllä useasti muuten.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 12:40 pmMuseo on kyllä ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Luulen, ettei tuo pakollinen etukäteislippusysteemi ole ollut olemassa kovin kauan, koska mekään emme tajunneet ostaa lippuja etukäteen. Silloin vielä onneksi pääsi ilman etukäteislippua neljän jälkeen, mutta käsittääkseni tuokin on jo poistunut käytäntö.
Aila ja Juha
11 maaliskuun, 2021 at 7:59 amTätä Anne Frankin koskettavaa päiväkirjaa ja museota kannattaa todellakin aina välillä nostaa, ettei unohdu. Olen käynyt kaksi kertaa tuolla. Ensin matkalla perheeni kanssa ja sitten toisen kerran vein sinne äitini ja siskoni. Oli kyllä koskettava käynti. Myös muut juutalaisten historiaan liittyvät jutut ovat mielenkiintoisia. Berliinin Judisches Museum on minusta ollut paras. Se kertoo paljon muutakin juutalaisten asemasta pitemmältä aikaväliltä kuin vain holokaustista. Parin viime kuukauden aikana olen jotenkin innostunut lukemaan muitakin juutalaisten tarinoita toisen maailmansodan ajalta. Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija ja Cilkan tarina, Treblinkan viimeinen Juutalainen ja Arvet – romaani sotavuodelta 1941. Ihan viimeksi tällä viikolla olen lukenut Eddie Jukin kirjaa Maailman onnellisin mies, joka on mahtava muistelmateos nyt 100-vuotiaalta kirjoittajalta. Parasta siinä on se, että hän on kaikista kokemistaan kauhuista huolimatta pystynyt muuttamaan asenteensa sellaiseksi, että hän kokee itsensä onnelliseksi ja rohkaisee siihen muitakin. Tästä kommentista taisi tulla nyt vähän asian sivuunkin menevä kirjallisuusluettelo, sait minut vain innostumaan. Kiitos sinulle hyvästä kirjoituksesta.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 12:43 pmKiitos tästä luettelosta – tosi mielenkiintoisemn kuuloisia kirjoja. Itselläni on nyt menossa Auschwitzin kirjastonhoitaja, joka jatkaa samaa sarjaa. Täytyypä joskus käydä tuolla Berliinin Judisches Museumissa, kun Berliiniin taas pääsee. Minä olen käynyt Washington DC:n Holocaust Museumissa kauan sitten, mutta kiva kuulla suositusta tuosta Berliinin museosta.
Merja / Merjan matkassa
11 maaliskuun, 2021 at 3:21 pmMeillä oli viime vuoden pääsiäiseksi suunnitellulla Amsterdamin reissulla tarkoitus mennä Anne Frankin talolle ja liputkin oli ostettu valmiiksi. Sitten tuli korona ja kaikki piti peruuttaa. Lippuista tuli myöhemmin sähköpostia, että ne ovat voimassa kaksi vuotta. Saas nähdä ehtiikö niitä käyttämään. Annen päiväkirjaakaan en ole lukenut. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa tarttua siihenkin.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 12:44 pmNo voihan nenä, mikä säkä teillä. Toivottavasti pääsette käyttämään liput ennen kun vanhenevat – museo on kyllä käymisen arvoinen. Nythän sulla on aikaa lukea kirja matkaa odotellessa 🙂
Sari / matkalla lähelle tai kauas
11 maaliskuun, 2021 at 8:35 pmAnne Frankin talo on kyllä koskettava paikka. Siksi siellä on ehdottomasti käytävä. Itse ostin tuon kirjan ja vielä suomenkielisenä tuolla käydessämme.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 1:21 pmMuseo on kyllä koskettava ja siellä oli mielenkiintoista seurata, miten erilaisilla lähestymistavoilla ihmiset olivat vierailulla. Toiset etenivät huoneissa naureskellen kun taas toiset itkivät kuvien ääressä. Riippuu varmasti hirveästi siitä, mikä on ihmisen taustatieto asiasta.
Cilla Maria | From sunset last night to sunrise this morning
13 maaliskuun, 2021 at 6:38 amTodella mielenkiintoinen postaus, jonka luin sanasta sanaan. Oon käyny Damissa kolme kertaa, mutta koskaan en oo päässy vielä käymään tuolla talossa. Varmasti koskettava ja ikimuistoinen hetki päästä katsomaan kirjan maisemia omin silmin.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 1:22 pmKiva, että oli mielenkiintoinen! Vierailu museossa kyllä avaa kirjaa ja koko tilannetta muutenkin tosi hyvin. Muistan itse, miten suuri yllätys mulle nuorempana oli se, että Anne Frank tosiaan asui Amsterdamissa, eikä jossain Saksassa.
Sini matkakuumeessa
14 maaliskuun, 2021 at 5:58 amKirjan olen lukenut joskus kauan sitten ja käynyt tuolla talossa. Minulle ehkä koskettavin paikka oli se kirjahyllyn kohta, josta piilopaikkaan mentiin.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 1:25 pmSe kirjahylly on hurja kohta, koska siinä jotenkin konkretisoituu se, että salainen siipi on oikeasti olemassa. Ja millainen tunne heillä on mahtanut aina olla mennessään kirjahyllyn taakse tai tullessaan sieltä pois.
Outi/ Nattura
14 maaliskuun, 2021 at 5:21 pmSeikkaperäisesti kirjoitettu juttu toverini! Bravo!
Kaikki tähän aikakauteen liittyvät tarinat ja ihmiskohtalot ovat kyllä niin uskomattoman riipaisevia, että tekisi mieli lopettaa ja olla uskomatta mihinkään siihen pahuuteen ja vääryyteen, minkä keskelle nuo ihmiset ovat joutuneet.
Täytyypä pistää lukulistalle tämä!
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 1:30 pmKiitos! Kyllä tuolta ajalta on niin paljon kirjoja ja elokuvia ja museoita, että välillä alkaa masentaa kaiken keskellä. Silloin on hyvä ottaa vähän etäisyyttä, mutta samalla muistaa.
Jos haluat lukea, niin multa saat kirjan lainaan!
Laura Linnea
16 maaliskuun, 2021 at 9:47 amKiitos hienosta tekstistä. Itse en ole päässyt vielä käymään tuolla museossa, kovasti haluaisin mutta samalla erittäin ahtaanpaikankammoisena mietin, selviänkö vierailusta ilman kohtausta. Anne Frankin päiväkirjan olen lukenut joskus pakotettuna lukiossa – muistaakseni se oli tylsä enkä jaksanut loppuun asti. Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin kiinnostaisi kyllä lukea tuo kirja uudestaan, sen verran merkittävä teos kuitenkin.
Katja / Lähtöselvitetty
22 maaliskuun, 2021 at 1:32 pmKiitos! Myös mun mielestä kirja on loppujen lopuksi aika tylsä, mutta muistutan aina itseäni, että kyseessä on 13-vuotiaan päiväkirja – sen pitääkin olla tylsä. Samaan aikaan kirja luo todella autenttista kuvaa siitä, millaista elämä salaisessa siivessä on ollut. Ja varmasti sekin on ollut todella tylsää.
Museossa on yllättävän väljää, joten ahtaanpaikankammoa ei kannata pelätä. Ainoa hieman ahdas kohta on portaikko heti kirjahyllyn jälkeen, mutta muuten kyseessä on ihan tavallinen elintila huoneineen.