Yksi kahdenkymmenen vuoden takaisen vaihto-oppilasvuoteni kohokohdista oli viikon retki itärannikolle Washingtoniin ja New Yorkiin, mihin ajoimme bussilla 27:n tunnin matkan Iowan Prairie Citystä. Matkalla nukuimme poikittain penkkiriveillä ja jotkut onnelliset jopa bussin keskikäytävällä. Tauoilla laitoimme huoltoasemat sekaisin, kun miehitimme vessat ja tyhjensimme sipsihyllyt. Päämääränä oli ensin kaiken vallan ydin: Washington DC.
Vuodet ovat pyyhkineet muististani aika tarkkaan sen, millaista Washingtonissa oikeasti oli. Muistan kyllä valtavat Abraham Lincolnin ja Thomas Jeffersonin patsaat, sekä FBI:n päämajan, Capitol Hillin ja Washington Monumentin, jonka äärellä olisi koko ajan tehnyt mieli huutaa ”Forrest”. Vuosihan oli tuolloin 1996 ja Forrest Gump oli vielä tuoreessa muistissa.
Muistan Washingtonista monta patsasta ja pytinkiä, mutta muistan myös jotain hassuja yksityiskohtia, kuten Hard Rock Cafe’n ovimiehen Ritchien, joka välttämättä halusi mukaan jokaiseen kuvaamme. Syy siihen, miksi muistan niin vähän kivinähtävyyksien ulkopuolelta on luultavasti se, että meitä todellakin kuljetettiin linja-autolla kohteesta toiseen. Mihinkään ei kävelty, eikä päivän ohjelma jättänyt tilaa harhailulle.
On ymmärrettävää, ettei isoa laumaa 18-vuotiaita vaihto-oppilaita maailman eri laidoilta päästetty harhailemaan ympäri pääkaupungin katuja, sillä Washington DC on myös rikostilastoissa maan ykkönen. Veljeni, joka vieraili kaupungissa vuotta myöhemmin, kertoi laukausten äänten olleen kaupungilla aivan yleisiä. Tuntuukin uskomattomalta, että samaan aikaan kun tuhannet turistit matkaavat busseilla kivipatsaalta toiselle, ihmiset oikeasti taistelevat elintilastaan sielläkin. Tätä tapahtuu lähes kaikissa suosituissa turistikohteissa ja kontrasti saattaa olla hyvinkin räikeä. Onkin tärkeää aina muistaa, että se, mikä on itselle kauan haaveiltu turistikohde, on samaan aikaan jonkun toisen koti. Ei ihmisten etupihalle voi mennä tallustelemaan miten vain.
Me teimme kuten suurin osa muistakin turisteista: astuimme bussista parkkipaikalla, kävimme katsomassa nähtävyyttä ja ottamassa muutaman valokuvan, ja astuimme tyytyväisinä takaisin bussiin. Parhaiten muistankin tuosta reissusta ne hetket bussista, kun taas pääsi palaamaan omalle paikalleen ja jatkamaan kavereiden kanssa juttua, joka oli aiemmin jäänyt kesken. Erityisesti muistan sen, kuinka jossain vaiheessa siirryimme omilta paikoiltamme bussin takaosaan uusien ystäviemme luokse, emmekä luopuneet noista paikoista enää ollenkaan. Loppujen lopuksi Washington DC ei ollut minulle oikea kaupunki, jossa asuu ihmisiä; eikä maan pääkaupunki, jossa kaikki merkittävät instanssit pitävät päämajaansa; vaan minulle Washingtonista tuli kaupunki, jossa tutustuin brasilialaisiin Pedroihin ja Janaan, saksalaisiin Janiin ja Meikeen ja ruotsalaiseen Annikaan. Ja tuollaisesta kansojen yhteenliittymästähän koko Yhdysvalloissa ja sen pääkaupungissa onkin kyse. Se, että osaisin sanoa jotain kaupungista kivipatsaiden takana, vaatisi jo aivan erilaisen reissun.
No Comments