Sellanen ol Viipuri. Juha Vainio levytti 1960-luvulla kappaleen, jossa muistellaan iloista Viipuria, missä tanssittiin aina, ja vanhat sävelet saivat väistyä uusien tahtien myötä. Kappale oli alun perin Eino Kettusen jo 1920-luvun lopulla sanoittama, mutta Sauvo Puhtila uudisti sen 1960-luvulla Juha Vainion levytettäväksi.
Karjalaisten kaupunki oli 1940-luvulle asti iloinen paikka: siellä viihtyivät taiteilijat ja kulttuuriväki, kaupungin kulttuuritarjonta oli paljon esimerkiksi pääkaupunki Helsinkiä rikkaampaa ja värikkäämpää, ja kaupungissa koulutettiin koko ajan uusia tekijöitä. Myös esimerkiksi kirjailijaryhmä Tulenkantajat vietti säännöllisesti aikaa Viipurin seudulla ja Terijoella, missä he kirjoittivat ja juhlivat.
Viipuri oli tunnettu vahvana musiikkikaupunkina: kirkkomusiikkiopistosta valmistui esimerkiksi Suomen ensimmäinen naispuolinen kanttori. Myöhemmin kaupunkiin perustettiin Viipurin Musiikin Ystävät, joiden kapellimestarina toimi Armas Järnefelt, ja jonka vieraana Jean Sibelius kävi johtamassa sävellyksensä Suomen herääminen, joka tänä päivänä tunnetaan Finlandian nimellä. Vuonna 1918 Boris Sirpo perusti Viipuriin musiikkiopiston, josta valmistui esimerkiksi viulistilegenda Heimo Haitto.
Kaupungin ravintolat saivat nauttia laadukkaasta musiikkiopetuksesta, kun opiskelijat esiintyivät niissä. Viipurin kuuluisin ravintola oli Torkkelin puistossa sijainnut Espilä, jossa kävivät ne kaikkein hienoimmat ihmiset. Ravintolan ulkopuolella odottivat taksit, joiden kuljettajat olivat pukeutuneet hienoihin pukuihin.
Myös väki, joka ei käynyt ravintoloissa, sai nauttia kaupungin kulttuuri-ilmapiiristä. Nuoret musiikinopiskelijat soittivat puistoissa ja kadunkulmissa, ja tienasivat harjoitellessaan joitakin kolikoita. Kulttuurielämä näkyi erityisesti Torkkelinpuistossa, mutta myös esimerkiksi linnan läheisyydessä.
Viipurin linna onkin kaupungin tunnetuin maamerkki. 1200- ja 1300-lukujen taitteessa rakennettu linna valmistui puolustamaan pääkaupunki Pietaria, joka sijaitsee vain 150 kilometrin päässä. Talvi- ja jatkosodissa Viipurin linnalla ei enää ollut puolustuksellista merkitystä, mutta se on jäänyt monien muistoihin kuvasta, jossa Suomen lipun sijaan linnan salkoon on vedetty Neuvostoliiton lippu.
Viipurin – kuten koko Karjalan – menetys on ollut monille suomalaisille katkera paikka. Ennen luovutusta Suomen toiseksi suurin kaupunki oli kulttuurin ja iloisen elämän keskus, johon suuren maailman tuulet puhalsivat paljon ennen muuta maata. Viipurissa myös kulki Suomen toinen raitiovaunu Helsingin lisäksi.
Minä sain vuosia sitten vierailla Viipurissa silloin 93-vuotiaan Margit Happosen kanssa. Lappeenrantaan evakoitunut Margit oli Viipurin konservatorion kasvatteja, ja hän kertoi tarinoita musiikkiopiskelusta 1930-luvun Viipurissa. Kävelimme hänen kanssaan Torkkelinpuistossa, jossa hänkin oli aloittanut musiikkiuransa. Seisoimme Espilän kivijalan vieressä, jota silloin koristi Baaltikan merkeillä varustettu kaljateltta. Seisoimme linnan pihalla muistelemassa Papulan ympäriuintia, joka oli säännöllisesti toistuva kansanjuhla. Myös Margit oli uinut matkan muiden kilpailijoiden mukana.
Yhdessä kaupungin legendaarisessa paikassa emme käyneet: Monrepos’n puistossa. Vielä 2000-luvun alussa puisto oli niin pahasti metsittynyt ja rämeittynyt, ettei sinne viitsinyt lähteä. Monelle viipurilaiselle puistoon myös liittyy niin rakkaita muistoja, etteivät he edes halua mennä katsomaan sen rappiota. Tänä päivänä puistoa on kunnostettu ja sen vanhaa loistoa on yritetty palauttaa.
Suuri korjausurakka on tehty myös Torkkelinpuiston toisessa päässä seisovaan Viipurin kirjastoon, jonka on suunnitellut Alvar Aalto. Neuvostoaikana kirjasto pääsi rapistumaan pahasti, mutta sen jälkeen rakennusta on restauroitu suomalaisvoimin. Kirjasto viettikin näyttäviä avajaisiaan vuonna 2013.
Minä olen käynyt Viipurissa niin monta kertaa, etten edes muista. Olen käynyt siellä aikana, jolloin torin olivat vielä vallanneet kauppiaat, joilta sai halpaakin halvempia piraattikasetteja, pajukoreja ja suolakurkkupurkkeja. Tuolloin myös monet pääsivät eroon lompakoistaan ja arvoesineistään, kun taskuvarkaat kiertelivät innokkaiden ostajien joukossa.
Olen myös käynyt siellä myöhemmin, kun torilla on enää ollut jäljellä taidokkaiden käsitöiden myyjiä. Kauppahallista löytyy ruokaa ja tavaraa, vaikka sielläkin vielä muutama vuosi sitten kauppias halusi väkisin selvällä suomen kielellä myydä minulle tennareiden sijaan ”kunnon naisten kengät”. En tarttunut tarjoukseen.
Koskaan en ole Viipurista poistunut iloisella mielellä. Vielä 90-luvulla siihen oli suurimpana syynä kaupungin köyhyys: pahoinvointi näkyi joka puolella. Myöhemmin kaupunki on alkanut vaurastua ja siistiytyä, mutta silti siihen liittyy liian paljon surua ja kaihoa: niihin vanhoihin asioihin ja muistoihin, joita kaupungissa asuneiden suomalaisten mielissä vielä on.
Annikki Tähden laulama Muistatko Monrepos’n kiteyttää tunnelman hyvin: ”Aatoksein aina saa / kaipuun unteni maa, / puisto rakkauden; / sitä unhoita en, / se säilyy aikojen taa.”
Vaikka Viipuri on tänä päivänä keskisuuri venäläinen kaupunki, on se meille monille suomalaisille kuitenkin ikuisesti oma karjalaisten kaupunkimme. Vaikka minä olen syntynyt kymmeniä vuosia alueen luovutuksen jälkeen, olen minäkin oppinut, että karjalaisten pääkaupunki löytyy Viipurista. Sen kaduilta ja toreilta – ja ennen kaikkea puistoista.
”Aikain menneitten taa / aatos taas samoaa / ajan sen mennehen, / tarun ihmeellisen, / voin vieläkin tavoittaa.”
Vyborg: a city that might as well be a part of Finland, even though nowadays it belongs to Russia. The city of karelian people was a joyous place all the way until the 1940s: it was a city of good times and culture, and there were many more opportunities than in the capital Helsinki.
Vyborg was also known as a very vibrant music city: the first female cantor graduated in Vyborg, and Jean Sibelius came to conduct the early version of his Finlandia there. In 1918 Boris Sirpo founded the Vyborg music school, where many legends learned their craft.
The restaurants in Vyborg got to enjoy the high-quality music education, as the students performed there. The most famous restaurant was Espilä, that was located right in the heart of Torkkeli park. All the richest and the fanciest people went there. Taxis were lined up outside Espilä with the drivers in their fancy caps waiting for customers.
Also people, who didn’t go to restaurants, got to enjoy the cultural atmosphere. Young music students played in the parks and the corners, as they were trying to earn some coins. The cultural life was vibrant especially in the Torkkeli park, but also near the castle.
Vyborg castle is the iconic landmark of the city. The castle was built in the 13thand 14thcenturies to protect the capital St. Petersburg, which is only 150 kilometers away. During the wars the castle didn’t play any role in the defense, but many Finnish people remember that sad picture, where the Soviet flag was raised in stead of the Finnish flag.
Losing Vyborg – as well as the other parts of Finnish Karelia – has been a very tough on some people. Before losing it Vyborg was the second biggest city in Finland, and the center of culture, where international influences came before other parts of the country. Vyborg also had the only other tram besides Helsinki.
I visited Vyborg with Margit Happonen many years ago. Margit had studied in the Vyborg music school , but had immigrated to Lappeenranta during the war. We walked through the city, and she told me stories about Vyborg in the 1930’s. We stood where Espilä had once been, and now there were only tents covered with Baaltika beer commercials. We visited the castle, where she talked about swimming around the castle in a traditional contest.
One legendary place, where we didn’t visit, was the Monrepos park. Still in the early 2000’s the park was in a bad condition, and not really a place for a proper visit. Many people, who have lived in Vyborg, have such fond memories of the park, that they never wanted to go see it fallen apart. Since then the city has repaired the park, and tried to bring back its previous glory.
Another big project in the city has been the Vyborg library, that was designed by Alvar Aalto. During the Soviet era the library got in a bad shape, but it has been restored by Finnish people since then.
I’ve been to Vyborg so many times I can’t remember. I’ve been there in the 1990’s, when the market place was still full of people selling cheap cassettes, wicker baskets and pickles. Back then many people got rid of their wallets and their belongings, because the city was famous for its pickpockets.
I’ve also visited the market place when there have been only sellers of high-quality crafts. You could find food and accessories inside the market hall. But still one salesman tried to sell me “proper ladies’footwear”, so I could get rid of my sneakers. I didn’t take his offer, believe it or not.
Despite the many visits I’ve never left Vyborg happy. In the 90’s the biggest reason was poverty: people were not doing well, and it was very visible. Later on the city has got a bit wealthier, but still there is too much sorrow and yearning connected to it.
Even though Vyborg is a middle-sized Russian city nowadays, for us Finns it’s still our very own city of the karelian people. Even though I was born decades after the city was lost, I’ve learned that our capital is in Vyborg. In its streets and market places – and most of all in its parks. It’s still our city.
No Comments